Riitta

Riitta

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Dieetti cv




Vielä viimeinen katsaus menneeseen, ennen kuin päästään uuteen vuoteen ja siihen legendaariseen uuteen elämään.

Olen siis laihduttanut elämässäni useita kertoja. Koulun terveydenhoitajan ja muiden vihjeet menivät perille ensimmäisen kerran, kun olin ysillä, eli 16- vuotiaana. Laihdutin keväällä, silloin jo legendaarisesti kesäkuntoon. Päätin jättää herkut ja karkit ja laihduinkin ehkä 10 kiloa. En niin tarkkaan sitä projektia muista, mutta en ollut kuitenkaan ihan hillittömän tosissani. Ne kilot tulivat takaisin ja varmasti korkojen kanssa.

Toiselle kierrokselle lähdettiin, kun olin lukion toisella luokalla. Muistan, kun syksyllä innostuin ja meno oli hurjaa alusta saakka. Jätin taas kaikki karkit ja herkut. Aloin käydä lenkillä, ihan vaan kävellen. Paino lähti nopeasti alaspäin ja olin onnellinen. Muistaakseni jouluna annoin ensimmäisen kerran itselleni luvan syödä jotain ns. herkkua. Koko ajan söin siis ihan normaalia koti- ja kouluruokaa, mutta määrät olivat todella pienet. Lenkkeilin ja laskin kaloreita. Vuoden alusta ilmestyi kaikki mahdolliset "Kesäkuntoon"- naistenlehdet. Jemmasin koulupöydän laatikkoon Kodin Kuvalehden, jossa oli lueteltu yleisimpien ruokalajien kalorit. Laskin niitä ja kulutustani. Tämä homma meni ns. överiksi. Keväällä luokkakaverini ja ystävät huolestuivat tilanteestani. Olinhan laihtunut 30 kg ominneuvoin. Painoin enää 53 kg, näytin anorektikolta, todella laihalta pikkupojalta. Mutta omasta mielestänihän olin silloinkin lihava. Kunnes terveydenhoitaja tuli kesken tunnin hakemaan vastaanotolleen. Ystävät olivat huolissaan, sitten tajusin itekin. Aloin vähän höllätä, lenkkeilin edelleen, mutta annoin itelleni luvan syödä. Pysyin normaalipainossa lukioajan, ylioppilaana olin vielä ihan normaalipainoinen.

Uusi alamäki alkoi, kun pääsin ravintolakouluun lukion jälkeen. Hurjaa, joka päivä kokattiin herkkuja. Kermakastikkeita, ranskalaisia, leivonnaisia. Koulun kuiva-ainevarastoista löytyi paperipussillisia valkosuklaata, siellä käsi kävi aina kun opettajan silmä vältti. Liikunta jäi opiskelijaelämässä ja sen lisäksi tuli joka viikkoiset juomajuhlat, joten alkoholiakin kului. Ravintola-alalla olet koko ajan herkkupatojen ääressä. Päivät ja illat töissä, töitten jälkeen baariin ja seuraavana päivänä krapulaan kaikkea ei niin terveellistä. Näillä linjoilla paino vaihteli ehkä muutamn kilon, mutta suunta oli selkeästi ylöspäin koko ajan. Olo oli raskas, mutta omalle peilikuvalleen oli sokea. Tätä jatkui useampi vuosi.

Tietenkin muutto pois kotoa sai myös syömiset lähtemään käsistä. Pääsi hampurilaiselle ja pizzalle, jotain sellaista mitä itse halusi ja se oli olevinaan hienoa. Porin Heseltä ja Mäkkäristä haettiin kupongeilla ranskalaisia kaksi yhden hinnalla ja majoneesit kylkeen. Vähän pöytäviinaa ja smurffi-limpsaa. Näihin aikoihin seurustelin pojan kanssa, jolla oli tapana herkutella erityisesti hampurilaisilla ja pizzalla. Ajelimme usein Helsingissä Drive In- luukulle iltaisin, ja sitten vähän hampparia kehiin. Hän pystyi vetämään vaikka 20 tuplajuustohampurilaista ja ei sitä nyt paljon huonommaksi itekään jäänyt, valitettavasti. Hänen onni oli vaan se, että mikään ei jäänyt vyötärölle. Mä sain kaiken, reilu peli.

Seuraava hoikennus oli edessä ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Synnyttämään lähtiessä paino oli reippaasti yli sata kiloa ja kotiin lähdettiin 93 kiloisena. Paino putosi itsellään ihan mukavasti, tytön ollessa reilu vuoden ikäinen läski alkoi vaivaamaan. Silloin painoin ehkä jonkun reilu 80 kg. Ja se oli pelkkää läskiä, koska en liikkunut. Tuttuja oli saanut hyviä tuloksi Painonvartijoissa, sinne siis minäkin. Pisteitä laskettiin, mutta liikkunut en ollenkaan. Paino putosi reilussa neljässä kuukaudessa 16 kg. Se oli ihan hyvin ja taas olin tyytyväinen itseeni. Sain pidettyä itseni kuosissa aika pitkäänkin. Aloin käydä jumpissa, kun paino oli pudonnut koska sitten se oli helpompaa. Olin ryhmäliikunta-addikti ehkä pari-kolme vuotta. Toisen lapsen syntymän jälkeen sain vielä itseni pidettyä jonkin aikaa suht normaalipainossa.

Superdieettiä edeltävään kuntoon sain itseni puristettu parissa vuodessa. Ärräntätinä söin koko palkkani edestä suklaata ja karkkia. Työvuoron aikana tuli ostettua useampikin suklaapatukka ja karkkipussi. Olo oli sen mukainen ja laardia kertyi. En liikkunut, työ oli onneksi seisomatyötä, joten se edes vähän kulutti. 100 kg elopainon kannattelu kävi jalkojen päälle, mutta kaikkeen tottuu.

Sama homma jatkui nykyisessä työssäni. Istumatyössä maistui edellen karkki, alakerran kaupasta oli helppo ruokatunnilla hakea vähän jotain valmisruokaa ja iltapäivän väsymykseen karkkia. Elämässä tapahtui surullisia asioita, jotka johtivat syömiseen. Söin surusta, söin ilosta ja söin ihan muuten vaan. Makeeta, suolasta, makeeta, suolasta. Karkkia ja leipää, pastaa ja suklaata. Onneksi en ole koskaan ollut mikään sipsien ystävä, missähän olisin jos sitä olisin vetänyt vielä samaan tahtiin. Itse asiassa, enpä halua edes tietää.

Tämä syksy on ollut kova henkisesti. Olen rypenyt menneessä ja miettinyt, että miksi mä teen tätä. Vanhaan on niin kovin helppo palata ja uusia oppeja on vaikea omaksua. Miksi? Sitä en tiedä. On helpompi ehkä olla sitä, mikä on sitä entistä jotenkin muka turvallista. Toisaalta se paha olo kumpuaa just siitä menneestä. Tuntee ittensä liian helposti epäonnistuneeksi, ja se ruokkii taas sitä pahaa oloa.

Nämä oli nyt ne viimeiset surkeuden sanat. Huomenna on uusi vuosi ja uusi elämä. Aion ottaa sen puhtaasti tulevaisuutena, unohtaa tämän paskan syksyn. Edessä on järjettömän paljon hyviä juttuja, uusia asioita. En aio pilata niitä miettimällä mitä oon joskus ollut ja miksi. Mietin sitä mikä olen ja mitä minusta tulee.


New year, new me! Mikä klisee.


 

maanantai 29. joulukuuta 2014

Sairas mieli

Blogin nimi ei oikein vastaa todellisuutta, taas mä tulin tänne kaiveleen vanhoja juttuja. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Usein ne on vaan ne jutut, mistä kaikki on alkanut ja mikä vaikuttaa sun tämän hetkiseen mieleesi ja siihen kuka olet.

Olen siis ollut lapsesta saakka ylipainoinen. Todellakin, juuri se. Neuvolakortissa lukee jo vuodelta 81, että pyöreä. Ala-asteelta saakka terveydenhoitaja mainitsi joka kerta, että pitäisi vähän tarkkailla syömisiä. Kotona ei ollut koskaan karkkia, mutta ruokaa oli, hyviä leivonnaisia, pullaa ja sämpylää. Niillä kai sitten itteni lihotin, en tiedä. Muistan vaan syöneeni aina, kaikissa juhlissa ja arkena olin se joka söi. Mulla on kolme isosiskoa, jotka kaikki ovat olleet aina normaalipainoisia. Mä olin se iltatähti, maanantaiversio, joka ei osannut hallita syömisiään.

Ehkä mulla ei ollut myöskään mitään luontaista kutsumusta liikuntaan. Tottakai kuljin fillarilla kouluun ja kavereiden luo, mutta vapaaehtoisesti harrastuspohjalta en liikuntaan tarttunut. Se oli vastenmielistä. Olin helvetin kankea, mut valittiin koulussa aina viimeisenä kaikkiin joukkueisiin. En osannut edes kuperkeikkaa tehdä ja monen telinevoimistelutunnin jälkeen tirautin muutaman salaisen kyyneleen. Se oli ihan saatanan perseestä, vaikka en ihan näillä sanoilla sitä silloin ilmaissut. Ainoa liikunta josta tykkäsin, oli hiihto ja tottakai, kuulantyöntö. Massaa oli ja siitä sain jopa mitalin, koulujen välisissä, vissiin pronssia. Lusikka on edelleen tallessa, sokerikipossa keittiönpöydällä.


Siinä neiti vetää marenkia. Olisinkohan ehkä tokaluokkalainen.


Hirveitä muistoja, mutta se on elettyä elämää. Palaan vielä tuohon karkkiasiaan. Meillä ei siis kotona ollut koskaan karkkia. Lapsuuden aikaisen parhaan ystäväni sukulaisia oli töissä karkkitehaalla Ruotsissa. Kesällä syötiin raivolla karkkia. Aina kaikissa juhlissa söin itseni tainnoksiin sokerista. Konvehteja, pääsiäissuklaata ja nämä tapahtumat päättyivät usein päänsärkyyn ja oksennukseen. Kai vanhemmat yritti estää, mutta olin jo ehkä silloin niin ärsyttävä, että syönpä ihan piruuttaan, ihan kiusallanikin. Eikä se ainakaan auttanut, kun ohimennen vihjailtiin, painoa olevan jo tarpeeksi. Suthan pitää kohta vinssillä nostaa, kun syöt noin paljon. Ihmekkös, että kengätkin hajoo tollasen painon alla. Ihanan kannustavaa ja lisää ruokaa, ihan vaan ärsyttääkseni.

Koulussa tottakai kiusattiin painon takia, mutta itseasiassa mun sosiaalista elämää  se ei ole koskaan haitannut. Mulla on aina ollut kavereita ja koulussa oli ihan mukavaa kaikesta huolimatta. Liikuntatunneilla todellakin tunsin itseni todella paskaksi, mutta onneksi sitä ei ihan päivittäin tarvinnut harrastaa.

Käytin aikuisten vaatekokoja jo ala-asteikäisenä. Oli turha kuvitella, että läski pikkusisko olisi mahtunut normaalikokoisten isosiskojen vanhoihin vaatteisiin. Ei todellakaan. Se oli oikeesti inhottavaa. Toisaalta, ajassa oli ehkä muotikin ajanut ohi, joten ehkä se oli ihan hyväkin juttu. 

Ensimmäisillä omilla rahoillani ostin tietysti KARKKIA, uimahallin kioskilta. Kun kaverit yläasteiässä osteli meikkejä ja vaatteita niin Riitta osti kaikkea syötävää. Sellaista mitä ei kotona koskaan saanut. Hullua. Omille lapsilleni olen antanut luvan syödä karkkia, mutta silti pelkään koko ajan että niistä tulee yhtä kieroon kasvaneita kuin äidistään. Toisaalta mä osaan aika hyvin peittää tämän tuskani täällä kotona, ainakin lapsilta. Kun se herkkujen syönti on jollain tasolla sallittua, niin toivon, että siitä ei tule pakkomiellettä ja sen osaa jotenkin hallita.

Mä oon oikeesti pohtinut tätä ylipaino-ongelmaa jo yli 30 vuotta. Ala-asteikäisestä olen tiedostanut, että mä oon jotenkin viallinen, huono ihminen. Muistan miettineeni, että miks mulla ei oo sokeritautia? Sitten mä en vois syödä sokeria ja sitten mä ehkä laihtuisin. Miks mulla ei oo keliakiaa, sitten mä en vois syödä pullaa? Sairaita lapsen epätoivoisia ajatuksia. Ihan hullua. Tämä oon taas sitä ajatuksen juoksua, mitä ei tajua kuin saman itse läpikäynyt.

Positiivista tässä on se, että mä en onneksi enää ajattele noin synkästi ja mustavalkoisesti asioita. Ja mä en oikeesti haluaa enää olla se läski pikkusisko, joka syö pöydän tyhjäksi juhlissa kuin juhlissa. Mä haluan olla terve ja liikunnallinen.


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Joulu joka päivä, eli mitä on kun syö itsensä joka päivä tainnoksiin

En ole jouluihmisiä, mutta silti toimin vuosia päivittäin niin kuin olisi joulu. Vedin ruokaa kaksin käsin ja erityisesti suklaata. Eikös se ole yleensä sitä joulusyömistä. Niin kauan, että oli paha olo ja vitutus oli suunnaton. Niinkuin kaikilla on jouluna tai viimeistään joulun jälkeen. Silti vaan en osannut sitä lopettaa. 

Tuli uusi aamu, päätin että tänään alkaa se uusi elämä tai viimeistään huomenna, jos en tänään vielä pysty. Päivä meni aina ihan ok, mutta viimeistään iltapäivällä töissä teki mieli vähän Geishaa ja siihen väliin pikkasen Dragstereita, kun suklaa alkoi tökkimään. Työpaikan roskis täyttyi perjantaita kohti mukavasti karkkipapereilla, kiinnitin tähän huomiota vasta, kun niitä ei sinne enää tullut. Kotona jatkettiin samalla linjalla, jos ei siellä mitään ollut niin ainahan voi pikaisesti kipaista Saleen, matkaa ei ole kuin 200 m.

Ihan sairasta. Voi sitä syömisen riemua ja pahaa oloa, joka siitä seurasi. Olin kuin alkoholisti, joka tarvii sen viinansa, minä vain en voinut olla ilman sokeria. Kotoa karkkia ja suklaata löytyi mitä ihmeellisimmistä paikoista jemmasta, söin salaa, koska lapsillakin on karkkipäivä. Eihän äiti noin niinkuin periaatteessa voi syödä karkkia joka päivä tai ainakaan näyttää sitä muille. Autossa oli karkkia ja tyhjiä papereita, Jari joskus kysyi, että ootko oikeesti nää kaikki syönyt???? Niin kai sitten, se oli jotenkin noloa, mutta samalla linjalla jatkettiin. Sokeri on yhtä koukuttavaa tavaraa kuin alkoholi tai tupakka. Siitä pääsee kyllä eroon, mutta itelläni se tarkoitti ihan totaalista kieltäytymistä.

Edelleenkään en ole oppinut sitä kultaista keskitietä. Jos otan yhden, se tarkoittaa poikkeuksetta sitä, että homma on sitä myöten selvä. Vedetään koko levy tai pussi samantien, koska homma on jo menetetty. Haluan vielä joskus oppia sen kontrollin, että osaan syödä hallitusti ja hillitysti. Niin kauan kuin en sitä osaa, minun pitäisi pysyä niistä erossa. Hei, olen Riitta, olen sokeriholisti.

Tässä asiassa mulla on vielä hitokseen opeteltavaa. Sikäli olen huono epäonnistuja näissä jutuissa. Jos teen pienen harha-askeleen, tunnistan sen heti totaaliseksi epäonnistumiseksi ja sitten antaa mennä vaan. Ei tästä mitään tule, paskaaks tässä, läski mikä läski ja luuseri mikä luuseri. Kun ei se oikeesti mene niin, yksi pieni epäonnistuminen ei vielä pilaa kaikkea tai hyvin alkanutta projektia. Sitten vaan kerätään itsemme ja jatketaan. Olisipa se vaan niin yksinkertaista, mulla se jää päälle. Mun on helppo olla ilman sokeria, kieltäytyä kokonaan mutta en voi ottaa yhtään, koska siitä se lähtee ja lopettaminen on todella vaikeeta. Kaikki tai ei mitään, pitää olla totaalikieltäytyjä. Sitä on monien vaikea ymmärtää.

Tänä syksynä olen taistellut taas näillä samoilla areenoilla. Olen antautunut suklaan vietäväksi ja miten helposti se levy siitä häviää. Poikani sanoi joku päivä, että " Äiti, eihän kukaan voi syödä suklaalevyä päivässä?" Jaa ei vai, vaikka ihan parissa minuutissa, jos ollaan ihan tosissaan hommissa. Mutta se paska ja paha olo, mikä siitä on tullut on niin järkyttävää, että sitä ei sanoin pysty kuvaamaan. Mietin, että joskus mulla oli tää paska olo joka päivä, joka ilta mä menin näissä fiiliksissä nukkumaan. Mua sattu mahaan ja mua vitutti ja mikään ei kiinnostanut. JOKA PÄIVÄ, JOKA ILTA. Sitä mä en halua enää.



Ei voi liikaa puhua ruoan merkityksestä ihmisen kokonaisvaltaiseen olotilaan. Jos sä syöt kaikkea hirveetä roskaa koko ajan, on olokin sen mukainen. Sitä pitää tosi tarkkaan miettiä, mistä se hyvä olo tulee. Puhtaasta ruoasta se ainakin tulee. Välillä tottakai on ihan kiva vähän syödä mitä sattuu ja juhlat on erikseen, mutta kun mulla ne juhlat jää päälle, enkä osaa lopettaa. Se on kai sitten se syömishäiriö. 

Tällaista asiaa on hirveen vaikea ymmärtää sellaisen ihmisen, joka on niin sanotusti koko ikänsä ollut normaalipainoinen. Osannut hallita syömisensä ihan itse, ei ole ongelmia ruokien kanssa. Tämän ymmärtää vain sellainen, jolla on ollut ongelmia painonsa kanssa, henkilö jonka elämää hallitsee jatkuva tuska siitä, että pitäisi laihduttaa ja mulla on tosi paha olla. Silti asialle ei välttämättä tee mitään, jatkaa sitä huonossa olossa pyörimistä ja asioiden jahkaamista, niinkuin mä tein monta vuotta ja pitkään.

Edelleenkin mulla on, kuten sanottua ongelmia mun syömisten kanssa, mutta siihen tilaan mä en enää itteeni päästä. Sitä ei tulla tekemään, sitä mä en halua. En jaksa olla tapojeni orja ja huonovointinen huonovointisessa kehossa. Vaikka välillä mennään lujaa päin puuta ja kaukana ladulta, mulla on jo jollain tasolla takaraivoon painunut joitain hyvän ja terveellisen elämän oppeja. Mun ongelma on ruoka ja se tulee aina olemaan, mun pitää vaan oppia elämään sen kanssa ja välttää niitä ruoka-aineita, jotka mulle sen riippuvuuden aiheuttaa.


Mutta ei jäädä tuleen makaamaan. Kohti ääretöntä ja sen yli. Ilman suklaata ja muuta sontaa.
 

lauantai 27. joulukuuta 2014

Vammalan virallinen salaatinsyöjä eli tv:stä tuttu...

Kun lähdin tähän puolen vuoden rutistukseen mukaan, en ajatellut asiaa tv-ohjelmana. Ajattelin sitä enemmänkin totaalisena remonttina itselleni. Olin niin kujalla ruokieni ja liikunnan suhteen, että siinä ei ollut juuri muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Mielessäni oli ollut pitkään ajatus, vitsit kun sais jonkun personal trainerin ja selkeet ohjeet, niin sais ittensä kuntoon. Ja siinä se tuli, kuin kultalautasella. Ei muuta ku hommiin. Ohjeet käteen ja niitä noudatat. Ajat neljä kertaa viikosa Tampereelle reenaamaan, siellä sua odottaa hillitön jumppa ja hiki. Ikinä ei ketuttanut lähteä. Syöt niin kuin paperissa sanotaan ja varmasti olet maalissa voittajana. Välillä meinas usko loppua, kun aikaa kului eikä se pudotus mennyt niin nopeasti kuin olisin toivonut. Silti luotin kuin kallioon niihin ohjeisiin, jotka olin saanut. Homma meni niin sanotusti putkeen.

Puolen vuoden kääntyessä kohti loppua aloin miettiä, että jumankauta tää tulee kaikki kohta telkkarista ja siä mää oon. Kaikkien nähtävänä läskieni kanssa. Tiesin hyvin tarkkaan mitä oli kuvattu, mutta en tiennyt mitä käytetään. Millainen kuva musta halutaan antaa tv:ssä. Itse kun katoin ohjelman, niin mietin, että oonpas hillitty ja asiallinen. Ehkä sitä näytti sen korrektimman puolen ittestänsä koko kansalle. Mietin ehkä liikaa taas kerran, mitä ihmiset ajattelee, jos lataan kaikki kirosanat tiskiin ja oon oikein oma itteni. Lopputulos oli kuitenkin ihan hyvä, siis ohjelmana.
Jännitin ihan suotta etukäteen ohjelmaa, tiesin ite koko ajan miten kävi, mutta pelkäsin ehkä enemmän ihmisten reaktioita. Että ne pitää mua ihan tollona, kun lähden telkkariin laihduttaan.

Sen piti olla tunti tv:ssä ja sitten se oli siinä. Mutta ei se ihan niin mennyt. Sain muutamia viestejä puhelimeen täysin tuntemattomilta ihmisiltä ja samaten Facebookkiin. Tuhannet tykkääjät Fitfarmin facebook-sivuilla sai mut tuijottaan niitä peukkuja suu auki. Pelkästään positiivisia palautteita. Seuraavana viikonloppuna lähdin Helsinkiin meidän superdieettiläisten yhteiseen tapaamiseen, ihmiset tunnisti mut salilla, junassa ja ravintolassa. Todella outoa, mähän olin ihan nevahööd.

Tilanteet on ollut ihan hauskoja, eikä ollenkaan vaivaannuttavia, lähinnä outoja kun sut tunnistetaan.
Eikä siinä mitään, jos sillon tunnistettiin, mutta edelleen ihmiset tulee sanomaan, että "Sä olit siinä ohjelmassa." Jep, niin olin. Palaute on edelleen positiivista ja se on kiva. Lokakuussa FitnessExpossa ihmiset sanoi, että ootpa pysynyt hyvässä kunnossa ja oot niin upee. Itestä tuntui kaikelta muulta, olin kuin norsu posliinikaupassa siellä fitness-tyttöjen seassa. Mutta kiitos niistä positiivisista kommenteista.

Onni tässä on se, että ne ihanat ihmiset jotka antavat palautetta, eivät tiedä mikä henkien taistelu siellä omassa päässä käy. Jotenkin tuntee pettäneensä kaikki "tykkääjät", kun ei ole enää niin tikissä kuin kaksi vuotta sitten marraskuussa. Tosin en ole se mätisäkkikään, joka astui vaakaan kaksi ja puoli vuotta sitten, vaan jotain siltä väliltä. Tasapainoilua tämä on ja ihmisiä ollaan kaikki. Selitykset ei auta, mutta yritän taas päästä kiinni hommasta ja olla parempi kuin ennen ja saada enemmän aikaan.

Julkinen paine tavallaan antaa tähän hommaan oman suolansa ja samalla taakkansa. Koko ajan on se alitajuinen ajatus, että en voi mokata, koska olen jo kerran ollut onnistuja. Toisaalta, mitä se kellekään kuuluu, mitä teen ja miksi teen. Itsepä kannan oman taakkani. Mutta pointti on se, että nyt teen tätä hommaa vaan ittelleni, en tv-ohjelman takia enkä siksi, että joku haluaa tai käskee. Teen tätä omasta vapaasta tahdostani ja siltikin välillä mietin, että miksi en vaan noudata niitä ohjeita jotka mulla on. Sepä se, sitähän tässä haetaan, sitä kultaista keskitietä, hetkeä jolloin se yksi suklaapala ei johda koko levyn katoamiseen vaan sen voi jättää siihen yhteen palaan. Ehkä mä sen vielä joku päivä opin.

Kaikki siis lähti yhdestä ohjelmasta, joka johti siihen, että mä en oo enää nevahööd naapurin pirkko, vaan mun naama tunnistetaan ja mun ruokaostoksia tarkkaillaan edelleen. Mä tiedän sen, koska mulla on silmät selässäkin....

Näin ei pitänyt käydä

Tässä sitä ollaan, vaikka ikinä ei pitänyt mitään aloittaa, siis mitään blogia. Kaikkihan tänä päivänä bloggaa ja jakaa ajatuksiaan maailmalle. Mun ei pitänyt olla se, mutta kas kuinka kävikään.

Todellisuudessa tämän elämäntapamuutoksen myötä toi ajatuksenjuoksu on välillä niin kovaa, että jotenkin niitä pitäisi jonnekin laittaa. Päiväkirjaan tai sitten ihan julkiseen jakoon. Muille jakamalla saa ehkä omiin ajatuksiin muuta katsantokantaa ja näkökulmaa. Niistä voi sitten joko ottaa opikseen tai jatkaa itse parhaaksi katsomalla tavalla, eli ei tee mitään muutosta.

Uskoisin, että tämä blogi tulee pitämään sisällään sekä iloisia hetkiä että todellista syväsukellusta. Mitään vaaleanpunaista ihanaa höttöä täältä on turha etsiä, koska se ei ole lähellä minun sydäntäni. Olen enemmänkin sarkastinen realisti ja elän mustasta, synkästä kieroutuneesta huumorista. Herkemmät saattavat jopa loukkaantua. Tämän lisäksi äidinkieli ei ollut vahvinta alaa koulussa, joten kirjoitusvirheitä ja ajatusten omituisia käänteitä saattaa ilmaantua. Mutta pyrin siihen, että yhdys sana on yhdyssana.

Taustatietoa siis sen verran, että olen todellakin 38- vuotias kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Hetken mielijohteesta kolme vuotta sitten täytin hakemuksen Jutta ja puolen vuoden superdieetit-ohjelmaan, arpaonni suosi ja pääsin mukaan. Sillä tiellä ollaan.

Varsinainen ohjelmanteko meni kuin oppikirjasta, ohjeita noudatettiin 100 % ja tuloskin oli sen mukainen. -28,6 kg julkista läskiä lähti. Sen jälkeen onkin alkanut taistelu vanhojen tapojen ja uusien oppien välillä. Tai oikestaan ensimmäinen vuosi meni suht kivuttomasti, tämän vuoden aikana on lyöty päätä seinään niin, että betonikin olisi ollut kovilla. Mutta toisaalta, jos on 75 % elämästään syönyt päin persettä ja ollut ylipainoinen, niin ei se niin helppoa ole oppia uusille tavoille. Noin niinkuin pitkässä juoksussa.

Liikunta on tullut elämään pysyvästi. Tällä hetkellä haen vähän, mikä olisi se mun juttu. Eka salireenit vei mukanaan, se oli mahtavaa. Lihakset huusi armoa, kävely oli tuskaa ja silti mä nautin siitä, jollain sairaalla tavalla. Sitten sai lisätä vähän painoa, rautaa tankoon ja sekös oli mahtavaa. Kahden ja puolen vuoden uurastuksen jälkeen se alkoikin yhtäkkiä tökkiä. Ei ollutkaan enää kivaa mennä salille, se oli suoraan sanottuna ihan perseestä. Tällä hetkellä se alkaa taas tuntua ihan järkevältä puuhalta. Kaipaan kuitenkin jotain muutakin ja siihen rinnalle haen nyt jotain kivaa pientä puuhastelua.

Kävin tossa kahvakuulaohjaajakurssilla ja uskoisin sieltä löytäneeni uuden kipinän ja siitä lähdetään sitten jalostamaan. Edessä on paljon muutakin hullua, mutta niistä sitten myöhemmin.

Oliko tää hyvä alku. Tähän aikaan vuodesta monet alottaa, mä yritän jatkaa.