Riitta

Riitta

maanantai 29. joulukuuta 2014

Sairas mieli

Blogin nimi ei oikein vastaa todellisuutta, taas mä tulin tänne kaiveleen vanhoja juttuja. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee. Usein ne on vaan ne jutut, mistä kaikki on alkanut ja mikä vaikuttaa sun tämän hetkiseen mieleesi ja siihen kuka olet.

Olen siis ollut lapsesta saakka ylipainoinen. Todellakin, juuri se. Neuvolakortissa lukee jo vuodelta 81, että pyöreä. Ala-asteelta saakka terveydenhoitaja mainitsi joka kerta, että pitäisi vähän tarkkailla syömisiä. Kotona ei ollut koskaan karkkia, mutta ruokaa oli, hyviä leivonnaisia, pullaa ja sämpylää. Niillä kai sitten itteni lihotin, en tiedä. Muistan vaan syöneeni aina, kaikissa juhlissa ja arkena olin se joka söi. Mulla on kolme isosiskoa, jotka kaikki ovat olleet aina normaalipainoisia. Mä olin se iltatähti, maanantaiversio, joka ei osannut hallita syömisiään.

Ehkä mulla ei ollut myöskään mitään luontaista kutsumusta liikuntaan. Tottakai kuljin fillarilla kouluun ja kavereiden luo, mutta vapaaehtoisesti harrastuspohjalta en liikuntaan tarttunut. Se oli vastenmielistä. Olin helvetin kankea, mut valittiin koulussa aina viimeisenä kaikkiin joukkueisiin. En osannut edes kuperkeikkaa tehdä ja monen telinevoimistelutunnin jälkeen tirautin muutaman salaisen kyyneleen. Se oli ihan saatanan perseestä, vaikka en ihan näillä sanoilla sitä silloin ilmaissut. Ainoa liikunta josta tykkäsin, oli hiihto ja tottakai, kuulantyöntö. Massaa oli ja siitä sain jopa mitalin, koulujen välisissä, vissiin pronssia. Lusikka on edelleen tallessa, sokerikipossa keittiönpöydällä.


Siinä neiti vetää marenkia. Olisinkohan ehkä tokaluokkalainen.


Hirveitä muistoja, mutta se on elettyä elämää. Palaan vielä tuohon karkkiasiaan. Meillä ei siis kotona ollut koskaan karkkia. Lapsuuden aikaisen parhaan ystäväni sukulaisia oli töissä karkkitehaalla Ruotsissa. Kesällä syötiin raivolla karkkia. Aina kaikissa juhlissa söin itseni tainnoksiin sokerista. Konvehteja, pääsiäissuklaata ja nämä tapahtumat päättyivät usein päänsärkyyn ja oksennukseen. Kai vanhemmat yritti estää, mutta olin jo ehkä silloin niin ärsyttävä, että syönpä ihan piruuttaan, ihan kiusallanikin. Eikä se ainakaan auttanut, kun ohimennen vihjailtiin, painoa olevan jo tarpeeksi. Suthan pitää kohta vinssillä nostaa, kun syöt noin paljon. Ihmekkös, että kengätkin hajoo tollasen painon alla. Ihanan kannustavaa ja lisää ruokaa, ihan vaan ärsyttääkseni.

Koulussa tottakai kiusattiin painon takia, mutta itseasiassa mun sosiaalista elämää  se ei ole koskaan haitannut. Mulla on aina ollut kavereita ja koulussa oli ihan mukavaa kaikesta huolimatta. Liikuntatunneilla todellakin tunsin itseni todella paskaksi, mutta onneksi sitä ei ihan päivittäin tarvinnut harrastaa.

Käytin aikuisten vaatekokoja jo ala-asteikäisenä. Oli turha kuvitella, että läski pikkusisko olisi mahtunut normaalikokoisten isosiskojen vanhoihin vaatteisiin. Ei todellakaan. Se oli oikeesti inhottavaa. Toisaalta, ajassa oli ehkä muotikin ajanut ohi, joten ehkä se oli ihan hyväkin juttu. 

Ensimmäisillä omilla rahoillani ostin tietysti KARKKIA, uimahallin kioskilta. Kun kaverit yläasteiässä osteli meikkejä ja vaatteita niin Riitta osti kaikkea syötävää. Sellaista mitä ei kotona koskaan saanut. Hullua. Omille lapsilleni olen antanut luvan syödä karkkia, mutta silti pelkään koko ajan että niistä tulee yhtä kieroon kasvaneita kuin äidistään. Toisaalta mä osaan aika hyvin peittää tämän tuskani täällä kotona, ainakin lapsilta. Kun se herkkujen syönti on jollain tasolla sallittua, niin toivon, että siitä ei tule pakkomiellettä ja sen osaa jotenkin hallita.

Mä oon oikeesti pohtinut tätä ylipaino-ongelmaa jo yli 30 vuotta. Ala-asteikäisestä olen tiedostanut, että mä oon jotenkin viallinen, huono ihminen. Muistan miettineeni, että miks mulla ei oo sokeritautia? Sitten mä en vois syödä sokeria ja sitten mä ehkä laihtuisin. Miks mulla ei oo keliakiaa, sitten mä en vois syödä pullaa? Sairaita lapsen epätoivoisia ajatuksia. Ihan hullua. Tämä oon taas sitä ajatuksen juoksua, mitä ei tajua kuin saman itse läpikäynyt.

Positiivista tässä on se, että mä en onneksi enää ajattele noin synkästi ja mustavalkoisesti asioita. Ja mä en oikeesti haluaa enää olla se läski pikkusisko, joka syö pöydän tyhjäksi juhlissa kuin juhlissa. Mä haluan olla terve ja liikunnallinen.


6 kommenttia:

  1. Anteeks Riitta, mutta pakko sanoa että meinas tulla kahvit näytölle kun luin tuon: "En osannut edes kuperkeikkaa tehdä".. "Se oli ihan saatanan perseestä.."

    En tietenkään nauranut sille, että olit kankea tai ettet päässyt joukkueeseen kuin vasta viimeisenä vaan juurikin tuolle ilmaisullesi asiasta. Olisikohan helpottanut jos olisit silloin päässyt huutamaan, että tämä on ihan saatanan perseestä koko liikuntatunti?

    Meillä monilla on valitettavasti kammottavat muistot koululiikunnasta. Itselläni jäi kauhistukseksi suunnistus. En koskaan löytänyt rasteja enkä metsästä ulos ellei joku avustanut.
    Pari vuotta sitten päätin antaa lajille uuden mahdollisuuden. Kun olimme mieheni kanssa samonneet mestässä kolme tuntia löytäen kaksi omaa rastia (varmaankin menty jonkun perässä ja löydetty niin ne) ja kaksi jotka ei olleet omia rasteja, päätin että suunnistus on ihan just niin perseestä kuin muistinkin ja se laji on mahdollisuutensa nyt saanut eikä enempää niitä ansaitse. Laji on syvältä.. metsästä. :D

    VastaaPoista
  2. Mä annoin telinevoimistelulle uuden mahdollisuuden. Olin joogassa tässä taannoin ja seisoin käsilläni, jumalauta. Tosin kahden ihmisen avustamana. Ihan sama. Seisoin käsillä. Kuperkeikkaa en edes halua koittaa, mutta oli toikin jotain.

    VastaaPoista
  3. Ihana juttu... Ihan mielettömän paljon samaa omassa lapsuudessani, ainut et teini-iässä sain kilot muutamaksi vuodeksi pois. Koululiikunta ei napannut koskaan... Ylä-asteella en enää edes vaivautunut tunneille, jonkun kerran kävin että numeron opettaja pystyi antamaan... No mutta onneksi tilanne on nyt toinen ja elämänmuutos on todella tapahtunut ja liikunnasta saa ihan oikeasti kiksit! 😄 Saattaa toki olla että on vaan löytynyt se oma laji 😉
    Tsemppiä jatkoonkin, hyvältä näyttää 👍
    -Ayse

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun haavena olisi olla yleispätevästi urheilullinen. Kyllästyn vaan helposti ja yritän päästä taas alkuun tossa salihommassa.

      Poista
  4. Löysin tänne sun blogiisi ihan sattumalta. Osittain tuo sun historiasi kuullostaa tutulta, tosin itse laihdutin vasta lukioiässä ekan kerran kitudieetillä kymmeniä kiloja. En ole varma, oonko nähnyt sua telkkarissa, oon vaan pari jaksoa Jutan superdieettiä katsonut, mutta oli miten oli. Näytät kuvissa kuitenkin ihan hyvältä ja tervetuloa Turkuun:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos löydät jotain tuttua historiasta tai en tiedä onko se kiva. Turkuun tulen todella mielelläni ja odotan kovasti jo kurssin alkua. Vähän pitää kuitenkin vielä malttaa. Pari kuukautta. Hyvä jos blogistani löytyy luettavas.

      Poista