Riitta

Riitta

lauantai 27. joulukuuta 2014

Vammalan virallinen salaatinsyöjä eli tv:stä tuttu...

Kun lähdin tähän puolen vuoden rutistukseen mukaan, en ajatellut asiaa tv-ohjelmana. Ajattelin sitä enemmänkin totaalisena remonttina itselleni. Olin niin kujalla ruokieni ja liikunnan suhteen, että siinä ei ollut juuri muuta suuntaa kuin ylöspäin.

Mielessäni oli ollut pitkään ajatus, vitsit kun sais jonkun personal trainerin ja selkeet ohjeet, niin sais ittensä kuntoon. Ja siinä se tuli, kuin kultalautasella. Ei muuta ku hommiin. Ohjeet käteen ja niitä noudatat. Ajat neljä kertaa viikosa Tampereelle reenaamaan, siellä sua odottaa hillitön jumppa ja hiki. Ikinä ei ketuttanut lähteä. Syöt niin kuin paperissa sanotaan ja varmasti olet maalissa voittajana. Välillä meinas usko loppua, kun aikaa kului eikä se pudotus mennyt niin nopeasti kuin olisin toivonut. Silti luotin kuin kallioon niihin ohjeisiin, jotka olin saanut. Homma meni niin sanotusti putkeen.

Puolen vuoden kääntyessä kohti loppua aloin miettiä, että jumankauta tää tulee kaikki kohta telkkarista ja siä mää oon. Kaikkien nähtävänä läskieni kanssa. Tiesin hyvin tarkkaan mitä oli kuvattu, mutta en tiennyt mitä käytetään. Millainen kuva musta halutaan antaa tv:ssä. Itse kun katoin ohjelman, niin mietin, että oonpas hillitty ja asiallinen. Ehkä sitä näytti sen korrektimman puolen ittestänsä koko kansalle. Mietin ehkä liikaa taas kerran, mitä ihmiset ajattelee, jos lataan kaikki kirosanat tiskiin ja oon oikein oma itteni. Lopputulos oli kuitenkin ihan hyvä, siis ohjelmana.
Jännitin ihan suotta etukäteen ohjelmaa, tiesin ite koko ajan miten kävi, mutta pelkäsin ehkä enemmän ihmisten reaktioita. Että ne pitää mua ihan tollona, kun lähden telkkariin laihduttaan.

Sen piti olla tunti tv:ssä ja sitten se oli siinä. Mutta ei se ihan niin mennyt. Sain muutamia viestejä puhelimeen täysin tuntemattomilta ihmisiltä ja samaten Facebookkiin. Tuhannet tykkääjät Fitfarmin facebook-sivuilla sai mut tuijottaan niitä peukkuja suu auki. Pelkästään positiivisia palautteita. Seuraavana viikonloppuna lähdin Helsinkiin meidän superdieettiläisten yhteiseen tapaamiseen, ihmiset tunnisti mut salilla, junassa ja ravintolassa. Todella outoa, mähän olin ihan nevahööd.

Tilanteet on ollut ihan hauskoja, eikä ollenkaan vaivaannuttavia, lähinnä outoja kun sut tunnistetaan.
Eikä siinä mitään, jos sillon tunnistettiin, mutta edelleen ihmiset tulee sanomaan, että "Sä olit siinä ohjelmassa." Jep, niin olin. Palaute on edelleen positiivista ja se on kiva. Lokakuussa FitnessExpossa ihmiset sanoi, että ootpa pysynyt hyvässä kunnossa ja oot niin upee. Itestä tuntui kaikelta muulta, olin kuin norsu posliinikaupassa siellä fitness-tyttöjen seassa. Mutta kiitos niistä positiivisista kommenteista.

Onni tässä on se, että ne ihanat ihmiset jotka antavat palautetta, eivät tiedä mikä henkien taistelu siellä omassa päässä käy. Jotenkin tuntee pettäneensä kaikki "tykkääjät", kun ei ole enää niin tikissä kuin kaksi vuotta sitten marraskuussa. Tosin en ole se mätisäkkikään, joka astui vaakaan kaksi ja puoli vuotta sitten, vaan jotain siltä väliltä. Tasapainoilua tämä on ja ihmisiä ollaan kaikki. Selitykset ei auta, mutta yritän taas päästä kiinni hommasta ja olla parempi kuin ennen ja saada enemmän aikaan.

Julkinen paine tavallaan antaa tähän hommaan oman suolansa ja samalla taakkansa. Koko ajan on se alitajuinen ajatus, että en voi mokata, koska olen jo kerran ollut onnistuja. Toisaalta, mitä se kellekään kuuluu, mitä teen ja miksi teen. Itsepä kannan oman taakkani. Mutta pointti on se, että nyt teen tätä hommaa vaan ittelleni, en tv-ohjelman takia enkä siksi, että joku haluaa tai käskee. Teen tätä omasta vapaasta tahdostani ja siltikin välillä mietin, että miksi en vaan noudata niitä ohjeita jotka mulla on. Sepä se, sitähän tässä haetaan, sitä kultaista keskitietä, hetkeä jolloin se yksi suklaapala ei johda koko levyn katoamiseen vaan sen voi jättää siihen yhteen palaan. Ehkä mä sen vielä joku päivä opin.

Kaikki siis lähti yhdestä ohjelmasta, joka johti siihen, että mä en oo enää nevahööd naapurin pirkko, vaan mun naama tunnistetaan ja mun ruokaostoksia tarkkaillaan edelleen. Mä tiedän sen, koska mulla on silmät selässäkin....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti