Riitta

Riitta

torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015 loppuu, kiitos siitä!

Tämä vuosi loppuu tänään. Kiitos Facebook-muistojen, eteeni tuli kuin tarjottimella tasan vuosi sitten kirjoittamani blogikirjoitus. Silloin olen ajatellut, että vuosi 2014 oli jotenkin epätavallisen huono. Tällä hetkellä tuntuu, että ei siinä ollut mitään vikaa, tämä 2015 on ollut oikea pohjakosketus sekä henkisesti että fyysisesti.


Onhan tässä vuodessa ollut paljon hyvääkin. Valitettavasti se huono kello vaan kuuluu pidemmälle ja negatiiviset kokemukset jää aina päällimmäiseksi. Oon ollut fyysisesti terve, ei ole ollut juuri flunssia tai muita kulkutauteja eikä loukkaantumisia. Maaliskuulla aloitin kahvakuulatunnit ja niillä on käynyt hyvin väkeä. Siellä on ollut hauskaa muillakin kuin minulla, ollaan naurettu ja heitetty huulta jumpan lomassa, tosissaan, mutta ei vakavasti sopii siihen kuvioon. Kiitos kaikille jumppareille tästä vuodesta. Ensi viikonloppuna alotellaan uusi vuosi pitkän hiljaiselon jälkeen.

Vuoden hyviä juttuja on ollut myös Spartanin Personal Trainer- koulutus, sen tuomat uudet tuttavuudet, toiminnallisen harjoittelun ohjaajakoulutus, muutaman harjoitusasiakkaan hieno onnistuminen painonpudottamisessa, muutamat omat  onnistuneet treenit, mahtavat keikkareissut, Ruisrock, ystävät, perhe ja kannustavat ihmiset. Ne jotka jaksaa, vaikka et ole ihan parhaimmillasi ja tänä vuonna sitä aikaa onkin riittänyt.
 
Valitettavasti tästä vuodesta päällimmäiseksi jää vain huonot muistot. Tänä vuonna jos koskaan olen tuntenut epäonnistumisen tunnetta monessakin asiassa. Alkuvuoden huuman ja hyvän meiningin jälkeen eteen lyötiin paljonkin asioita, joista tuli paha mieli ja kaikki yhteenlaskettuna sai sellaiseen fiilikseen, että ei mistään tule mitään.

Viime kirjoituksessa kerroinkin miten oudolta tuntuu se, että mikään ei kiinnosta ja mistään ei vaan tule mitään. Et jaksa innostua, tekee mieli vaan välttää kaikkia ihmisiä ja pysyä kotona. Sohvasta ja sängystä tulee paras ystävä. Se on niin outoa, että mulle voi käydä niin. Näin kävi. Nyt aletaan olla jo pikkuhiljaa tien valoisalla puolella. Pikkuhiljaa on päästy taas treenaamiseen kiinni ja se tuntuu jopa kivalta. Ruokavaliosta kiinnipitäminen vaatii enemmän. Oon antanut itelleni niin paljon siimaa, että tilanne on kaikkea muuta kuin ideaali.

"Paras" tunne tulee siitä, kun katsot peiliin ja näet siellä saman elämäänsä kyllästyneen hahmon kuin neljä vuotta sitten. Vaaka ei onneksi ole ihan vielä sielä aloituslukemissa, mutta lähellä ollaan. Miten voi heittää hukkaan sen kaiken kovan työn, kaikki ne hikipisarat ja tuskan tunteet. Tilalle on tullut melkein 100 kg laardia ja itkua ja pahaa oloa. Noin vaan, siitä vaan helposti. Ei vaadi kummempia ponnisteluja, muutama suklaalevy, sohvalla vietetty aika, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Itsesääliä ja ihan sama-asennetta, niistä on lihava ihminen tehty, ainakin siis mut.



Mä en jaksa enää uhota, että nyt tää tästä lähtee. Uskon vaan, että alan olla sen verran täynnä tätä paskaa fiilistä, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että tätä vitun makaamista ja syömistä ei voi enää jatkaa. Tästä alkaa uusi elämä- sloganit jätän muille. Niistä ei tule kuin paha mieli, kun ei niitä pysty pitämään. Aloitan vuoden puhtaalta pöydältä, ateria kerraallaan, treeni kerrallaan. Tavotteitakin on, mutta en jaksa niistä riemuita. Tällä hetkellä pääasia on saada synkät ajatukset pois päästä, vaihtaa ne positiivisiin ja unohtaa menneet. Katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja uskoa, että onnistuu. Jokaisella on oma tie kuljettavana, mä oon valinnut vaan vähän vaikeemman reitin. Tuntuu tuskaiselta siksi, kun se oli joskus niin helppo ja suora tie.

Toisaalta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Sitä varten pitäisi olla selviytymiskeinot. Mä tein sen virheen, että kriisitilanteessa tartuin siihen pahimpaan, eli ruokaan. Aivan kuin ennenkin, kaksin käsin, että olo muka jotenkin helpottuis. Ei se niin mee, se vaan tulee pahemmaksi ja pahemmaksi. Tuloksena loputon kierre.



Mutta katse tulevaisuuteen ja parempaan oloon. Sitä lähdetään hakemaan, ilman sen suurempia sotahuutoja. Tervetuloa uusi, parempi vuosi 2016.



torstai 10. joulukuuta 2015

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...

Kuukausi meni taas, että heilahti.
Edellisen kirjoituksen jälkeen mentiin vain syvemmälle ja syvemmälle pahaan oloon.


Marraskuun alussa päätin taas kerran aloittaa uuden elämän, olen tänä vuonna tehnyt sen ainakin 50 kertaa, että ainakin joka viikko, jos en ihan joka päivä. Kuten aiemmin kirjoitin, syksy on ollut aika rankka. En ikinä arvannut, että voisin henkisesti voida niin huonosti kuin voin. Kului viikkoja, huomasin päivittäin makaavani joko sohvalla tai sängyssä. Ei kiinnostanut mikään, ei niin mikään. En tarkoita tällä nyt sitä, että ei vaan kiinnosta haravoida lehtiä tai pestä pyykkiä. Nyt ei todella kiinnostanut mikään.

Halusin vaan maata sängyllä tai sohvalla. Välttää sosiaalista elämää, märehtiä itsesäälissä, syödä, syödä ja syödä. Ei kiinnostanut nähdä ketään, tehdä mitään. Kaupassakäynti oli ihan hirveetä, töissä oli pakko käydä, sieltä selviydyin tiettyyn pisteeseen asti vielä ihan ok. Siinä vaiheessa, kun huomaat kesken työpäivän vaan itkeväsi niin, ehkä silloin ei asiat ole ihan kunnossa. Kotona sama meno jatkui. Jonain päivinä selvittiin ilman itkua, joinain päivinä itkettiin koko ilta. Väliin vähän suklaata, että saadaan taas pahasta olosta lisää syytä itkeä. Järkyttävä kierre. Oon joskus miettinyt, miltä tuntuu se, kun mikään ei huvita ja kiinnosta. Nyt tiedän. Tästä voidaan tietty mennä vielä huonompaan jamaan, mutta mulle tämäkin oli järkytys. Omasta mielestäni olen hyvinkin sosiaalinen ihminen, tykkään ihmisistä ja tekemisestä. Nyt oli todellakin joka päivä I can´t people- tunnelma.



Tähän paskaan fiilikseen kun lisätään vielä vanha vaiva, syömishäiriö, soppa on valmis ja aika sakea. Ensisijaisesti pahaan oloon auttaa syöminen, etusijalla suklaa ja karkki, hyvänä kakkosena kaikki mitä nyt ikinä voi ruoaksi luokitella. Sinne vaan, mitä nopeemmin, sen parempi. Kaikki vaan, mitä kaapistä löytyy, parempi överit kuin vajarit. Ja sitten tulee se saatanan paha olo, se mikä saa sut voimaan niin huonosti, että ei edes halua liikkua minnekkään. Tämä kierre on yksi helvetti, ruoalla parannetaan pahaa oloa niin, että siitä tulee vielä hirveempi olo. Ihminen on saatanan heikko. Nopein tapa helpottamaan pahaa oloa valitaan väistämättä. Toisille se on viina, mulle se on ruoka. Olen ennenkin sanonut, mutta holtiton syöminen on verrattavissa alkolismiin. Väitän, että moni saman asian kanssa taisteleva on samaa mieltä. Sairasta, ah, niin sairasta. Hirveintä tässä syksyssä on kuitenkin ollut se tosi asia, että mä voin oikeesti lamaantua niin, että mikään ei enää kiinnosta.

Nyt oon ollut kohta kaksi viikkoa lomautuksella töistä. Ajattelin lomautuksen alkaessa, että noniin, nyt laitetaan ämmä kuntoon, pari kuukautta aikaa lenkkeillä ja heiluttaa rautaa niin, että soi. Alkuun kaikki sekin tuntui mahdottomalta. Ei pysty ei jaksa, vaikka pitäis. Pitäis ja pitäis. Menin kuitenkin pitkästä aikaa pt-treeneihin, tuli hyvä olo ja mieli oli selkeesti virkeempi. Se ei kuitenkaan vielä potkaissut ämmää liikkeelle. Edelleen teki mieli ahtaa sitä paskaa itteensä. Sunnuntaina uskaltauduin ihan ite salille. En ees muista koska oon viimeksi käynyt. Se tuntui kivalta, sain kunnon tuntuman ja hiki virtasi. Jalat tuli kipeeksi ja on sitä ehkä edelleenkin.

Tällä viikolla ehkä koin herätyksen. Kävin kahtena päivänä peräkkäin Tampereella jumpattavana. Oli niin voittajafiilis kummankin reenin jälkeen. Oikeesti nauroin pitkästä aikaa sen jälkeen. Olihan se ihan helvettiä monen kuukauden laiskottelun jälkeen, mutta silti se tuntui aivan mahtavalta. Sitä mä tarvitsin. Tänään aamulla lähdin sadetta uhmaten lenkille. Sekin tuntui aivan äärimmäisen mahtavalle. Huomenna ajattelin mennä ihan itekseni salille.

Vielä en riemuitse, mutta olen onnellinen tästä onnen tunteesta. Se mikä tulee siitä, että hiki virtaa ja lihaksiin sattuu. Se saa hymyn huulille ja ehkä ohimenevän hyvän mielen aikaiseksi. On ihan totta, että liikunta on ihan parasta terapiaa. Mutta valitettavasti silloin kun et nää missään mitään positiivista, on niin paljon helpompi jäädä sänkyyn makaamaan kuin lähteä ulos. Pakottamalla ei välttämättä saa hyvää aikaan. Laiskotus ja uupumus pitää erottaa toisistaan.

Ehkä edelleen mietin ihan liikaa, mitä muut ajattelee. Teen tästä lähtien kaiken ihan puhtaasti vain itelleni, paskat siitä mitä muut ajattelee. Saan kyllä välillä sääliviä katseita ihmisiltä, että tuokin rassukka ei ole saanut pidettyä painoaan kurissa. En ole, mutta ei se tarkoita sitä ettenkö joskus saisi sitä pidettyä.

Nyt nautin siitä, että nautin taas liikkumisesta ja pystyn käyttämään energiaa siihen, mitä laitan kurkustani alas. En vielä riemuitse mutta olen tyytyväinen. Jokaisesta onnistumisesta pitää olla onnellinen. Totuus on se, että positiivisuus lisää positiivisuutta. Vihdoinkin tajuan sen, että negatiiviset ihmiset ja asiat kannattaa pitää elämästään pois, jos meinaa pystyä hengittämään.



Olen ollut ihan perseestä ja helvetin negatiivinen tämän syksyn ja kiitos ja anteeksi niille, jotka sitä ovat vierestä katsoneet ja jaksaneet kuunnella joka päiväistä valitustani.

Elämä voittaa vielä :)
  

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Vituiks meni, vai meneekö?





On tässä kolme kuukautta mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Elokuussa viimeksi jotain tänne kirjoitellut. Olinpas ollut intoa täynnä ja onnellinen vielä elokuun puolessa välissä. Tällä hetkellä voin kertoa, että ei se nyt ihan niin mennyt ja ei se nyt niin naurettavan helppoa ollutkaan.

Itse asiassa oon oppinut itsestäni aika lailla viime kuukausien aikana. Olishan tän toisellakin tavalla voinut hoitaa, mutta minkäs vanha koira tavoilleen voi.



Tässä on ollut kaikenlaista. Joo, läskit selittelee. Sen enempää henkilökohtaista elämääni tämän syömisongelman rinnalla avaamatta, niin on ollut aika saatanan rankka syksy. Henkisesti. Enkä tiedä onko siihen lähiaikoina löytymässä helpotusta, mutta yritän ainakin tehdä näille lieveilmiöille jotain, mitä tämä kaikki on aiheuttanut.

Olen aina ollut tunnesyöjä, ei ole niin suurta iloa eikä niin kovaa surua, etteikö ruoka maistuisi. Syödään hyvään oloon, syödään pahaan oloon ja syödään siksi, että taas saatiin syömällä vähän pahempi olo. Ei tässä mitään, antaa mennä vaan, laiva uppoaa joka tapauksessa. Tätä en ole vielä oppinut. Vaikka elämässä tulisi mitä vastoinkäymisiä ja mitä tahansa vastaan, niin pitäisi pystyä selviytymään siitä paskasta olosta jollain muulla kuin syömisellä. Siinä on vielä työstettävää, että tämä opin. Se on niin helppo tarttua siihen hetken helpottavaan suklaapatukkaan, pastaan, leipään tai ihan mihin vaan. Se on yksi minuutti ja sen jälkeen on vielä hirveämpi vitutus. Jännä, että tälläinenkin tapa on ihmisessä aika saatanan syvällä.



Reenit on käytännössä jäänyt kokonaan. Loppusilaus tehtiin parin viikon flunssalla. Nyt on taas aivan jäätävän korkea kynnys lähteä jumpalle. Lenkille nyt voi yksin pimeessä lähteä, ettei kukaan näe miten potentiaalinen epäonnistuja on oikeesti epäonnistunut. Jälleen kerran. En oikeesti tiedä kuinka monta huomista tässä on taas mennyt ja kuinka monta uutta elämää on viimeisen parin kuukauden aikana alotettu. Saatanan monta.

Täällä negatiivisen ajattelun kuopassa on helppo olla. Sinne jää niin syvälle, ettei enää ite tiedä miten sieltä pääsee. Kaikkihan sen tietää, että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Kun ei odota mitään, niin ei voi tapahtuakaan mitään. Pessimisti ei pety. Kun ei ole suuria odotuksia, ei voi tippua korkealta. Ja taas ollaan syvemmällä ja oma olemus on vielä enemmän perseestä. Ei tässä oo enää mitään tehtävissä, mä vaan oon tällänen saatanan läski,epäonnistuja. Tonne on helppo jäädä.

Eilen meillä oli työpaikan juhlat. Oli ajatuksena pukea parin vuoden takainen pikkujoulumekko päälle noin niin kuin uusiokäyttömielessä. Turha sitä nyt uutta on ostaa. Tavallaan tiesin, että mun pitäis mahtua siihen mekkoon sisälle. Ainakin, jos nyt noudatan tätä annettua  ruokavaliota ja käyn liikkumassa. Lopputuloksen nyt jokainen voi vaan arvata, jos takana on pari kuukautta sängynpohjalla surkuttelua siitä, kuinka paska elämä on.  Ei yhtään liikuntaa, sallitut ruoat ja siihen aimo annos ekstraa päälle. Tiesin ja osasin varautua, että ei tää nyt tainnutkaan mennä ihan niin kuin suunnittelin. Torstaiaamuna uskalsin kokeilla mekkoa, sanotaanko nyt niin, että vetoketju ei oikein kohdannut vastakappalettaan. Pettymys oli aivan jäätävä, vaikka sen alitajuisesti tiesinkin. Sitä vaan aina jaksaa odottaa jotain ihmettä, vaikka hyvin tietää, että sellaista ei noin vaan tapahdu. Ei elämä ole mitään satua, edelleenkään. Ja mää niin kuvittelin.



Ei siinä mitään. Vitutuksen piiskaamana lähdin paikalliseen vaateliikkeeseen. Ensisilmäyksellä ei löytynyt mitään, mikä miellyttäisi silmää. Ei mitään. Lähdin meneen, koska vitutti. Seuraavana päivänä kävin uudestaan. Oli jo vähän niinkuin pakko löytää jotain, koska juhlat oli seuraavana päivänä. Otin tangosta mekon, mahduin siihen mutta en saanut vetoketjua kiiini. Isompi mekko, ei saatana. No, siitä sain vetoketjun kiinni. Kokonumeroa katsoessa melkein itkin. Miten saatana tässä on näin käynyt. Ei oo todellista. Hyvin tiesin kyllä, että edellisten kuukausien ruokailu- ja liikuntakäyttäytyminen ei voi johtaa muuta kuin tähän lopputulokseen. No, elämä jatkuu.

Siltä seisomalta päätin, että nää on todella mun elämässä tasan viimeiset juhlat joihin puen sen vaatteen mikä mahtuu päälle. Mä haluan pukea jotain sellaista mistä tykkään ja mitä haluan. Ei sillä, olihan tämäkin ihan ok mekko, mutta vitutus siitä, että vanha mekko ei mennyt päälle, oli aivan sanoinkuvaamaton. Miten voi olla näin säälittävä tapaus, että päästän itseni tähän samaan jamaan, jossa olin neljä vuotta sitten. Surullista, mutta totta. Ne juhlat oli ja meni ja oli hauskaa. Mekon kokonumerosta huolimatta selvisin hengissä. Tunsin itseni tosin amatsoniksi tässä kokoluokassa ja 12 cm koroissa.



Kolme kuukautta mun valmennuksesta on mennyt niin sanotusti vituiksi. Mulla on nyt tasan 3 kk aikaa vetää tää kunnialla loppuun. Alottaa alusta ja olla taas ihmisiksi. Ihan oman hyvinvoinnin ja terveyden takia. Uskon, että mun henkinen hyvinvointi on todellakin riippuvainen myös siitä, mitä mä suuhuni laitan. Oon sanonut sitä monta kertaa, että tiedän hyvin, miten pahan olon esim sokeri mulle aiheuttaa, mutta silti vaan tietoisesti sekoitan omaa kroppaani tunkemalla sinne kaikkea paskaa. Sokeri on kuin alkoholi, riippuvainen tekee mitä vaan saadakseen sitä, eikä tajua lopettaa.

Nyt on vaan pakko alkaa ajatteleen asioita positiivisen kautta. Miten hyvä olo tulee, kun syö oikein, liikkuu riittävästi. Yrittää ajatella asioita iloiselta kantilta. Positiivisuus sinällään ruokkii positiivisuutta ja auttaa jaksamaan. Ehkä ne negatiivisetkin asiat alkavat näkymään positiivisessa valossa. Asioilla on tapana järjestyä, elämä kantaa ja tää on nyt vaan yksi vaihe. Niistä on kai hyvä lähteä liikkeellä positiiviseen ajatteluun. Ehkä vuoden päästä asiat on toisin. Mun oma olo ei ole toinen, jos en tee asialle mitään. Että nyt vaan rouva ottaa ohjat omiin käsiin, vaikka paskaa tulee saavikaupalla niskaan, niin itestä täytyy pitää huolta. Se auttaa jaksamaan paljon paremmin.

Palataan asiaan kolmen kuukauden kuluttua!



tiistai 18. elokuuta 2015

Kun valaistun

Viimeksi kirjoittelin siitä, kuinka viheliäistä on kun ihminen ei osaa syödä oikein. Sepä se, haastavaa ja hankalaa. Kun antaa sokerille pikkusormen, se vie koko käden. Aikani kieriskelin paskassa olossa, joka ilta päätin, että huomenna ei enää sokeria. Seuraavana iltana löysin taas itseni sängystä käsilaukku kainalossa syömässä karkkia, seuraavana iltana kylppäristä, samalla kun "laitan pyykkejä" voin kätevästi vetästä pari suklaapatukkaa. Todellisuudessa söin vaan sen suklaan ja jätin pyykit laittamatta. Syömishäiriöinen on itsensä pahin huijari. Se ei ole kuin yksi 5 minuuttia, kun suklaalevy on syöty. Siinä viidessä minuutissa ei paljon ehdi ajatella, ei ainakaan kovin järkevästi, koska vitutus tämän jälkeen on aivan järjetön. Havahduin siihen, että käsilaukustani ei saanut enää mitään otettua ilman, että sieltä tuli karkkipapereita mukana. Huomasin piilottavani papereita roskikseen tai tyhjensin käsilaukun suoraan ulkoroskikseen. Voin kertoa, että ihmisen mieli on sairas, kun se on sairas. Sitä vaan luulee, että jos syö piilossa muilta se ei näy missään. Väärin.


Havahduin siihen, että oon joka päivä järjettömän kiukkunen, vihaan itteeni, peilikuva ällöttää ja mikään ei kiinnosta. Olo oli aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten, ennen uuden elämän alkua. Eräänä iltana olin  tarpeeksi lihava, turpea, kamala ja huonovointinen. Kaivoin sähköpostista kaavakkeet, jotka olin jo keväällä täyttänyt. Painoon piti vaan kirjottaa muutama kilo lisää. Motivaatio kohdilleen ja sähköpostia eteenpäin. Siitä se lähti. Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain sinistä, ehkä jotain lainattuakin. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin palata takaisin Farmin riveihin. Tiukka puoli vuotta on edessä, motivaatio on korkeella ja tahtotila on kova. En tiedä mitä tähän tarvittiin, mutta varmasti eniten sitä pahaa oloa ja hurja määrä läskiä peilikuvassa. Toivon, että ratkaisu on ollut oikea ainakin vielä se tuntuu siltä.


Yhtä kaikki, nyt on reilu viikko oltu ilman sokeria ja kuinka naurettavan helpolta se tuntuukaan. Ehkä joudun olemaan sitä ilman koko loppuelämäni, ihan kuin alkoholistikin joutuu olemaan ilman viinaa. Enköhän mä pärjää, paremmin pärjään tässä totaalikieltäytymisessä kuin holtittomassa sokerin syömisessä. Pienessä ajassa huomaa jo muutoksia. Oon paljon pirteempi, ehkä hieman hyväntuulisempi. Tuntuu, että jaksan taas tehdäkin jotain. Salilla olen käynyt nyt uuden saliohjelman mukaan viisi kertaa. Viime viikko tuntui takkuiselta. Vaikka voimatasot ei ihan hirveesti ole laskeneet, kiitos kahvakuulailun ja kelkanvedon, niin liikeradat oli ihan hukassa. Tuntui, ettei mistään vaan tuu mitään. Silti siinä oli joku hyväkin fiilis, vähän kuin olisi kotiinsa palannut. Tällä viikolla onkin ollut jo erilainen tekemisen meininki. Pt-treenien makuun olenkin jo päässyt. Siellä lattialla istuessani tajusin, että tää on just sitä mitä oon kaivannut. Jonkun joka siinä vieressä huutaa ja tsemppaa, auttaa reppanaa jaksamaan ja motivoitumaan. Ihan mieletöntä. Sitä ei tajua, ennen kuin on hetken ilman.


Näin positiivinen mieli ei ole hetkeen ollut. Kahvakuulatunneilla riittää porukkaa, tunneilla tuntuu olevan kaikilla kivaa. Mahtavaa, kun saa tehdä jotain mistä oikeesti tykkää. Nyt on taas itsekin asian ytimessä. On helpompi neuvoa muita, kun on itsekin kartalla. Tiedä mitä syksy vielä tuo tullessaan, mutta eniten toiven että tämä on loppuelämäni ensimmäinen puoli vuotta. En halua enää vääntää ja kääntää syömisten kanssa. On paljon helpompaa kun on itselleen vähemmän armollinen. Ei mun tarvii ihan kaikkea syödä mitä nään.

Mahtavaa loppukesää! Mä nautin nyt tästä hyvästä tunteesta.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Sairaan kaunis syömishäiriö

Musta ei ole kuulunut pitkään aikaan. En ehkä ole halunnut kirjoittaa mitään, kun ei ole ollut juuri mitään sanottavaa. Pään sisällä on vellonut synkkiä ajatuksia jo pitkään. Miksi syöminen on toisille niin helvetin vaikeeta ja toisille se on vaan pakko, että jaksaa tehdä ja elimistö toimii?

Kakkosluokkalainen vuonna 84, hyvin tietoinen, että olen vähän paksu ja syömisen kanssa ongelmia.

Mä oon suorittaja, jollain tapaa perfektionisti vaikka sitä ei ihan äkkiä mun kotini perusteella huomaakaan. Joissain asioissa pitää olla hyvä, jos ei paras. Tietyt asiat painetaan täysillä läpi, kaikki tai ei mitään ja toiset saakin sitten olla tekemättä. Pitää onnistua, saada huomiota, olla hyvä. Jos ei ole niin sitten ei ole mitään.

Jollain tapaaa se kontrolli ja onnistuminen liittyy syömiseenkin, just siihen että se on ihan helvetin vaikeeta. Syömishäiriö on ihan hirveä riesa. Mulla se ei ole ollut kovin vakava, oli vaan anoreksian oireita ja alipainoa, sitten oli ylipainoa ja holtitonta syömistä, ahimimista ja salaa syömistä. Sitten oli liikuntaa ja punnitsemista, sekä ruoan että itsensä. Kun se kortti oli katottu, alettiin itse soveltaa ja oltiin armollisia. Niin saatanan armollisia, että kohta ollaan taas siinä pisteessä mistä kolme vuotta sitten lähdettiin. Miten helvetissä yhdellä ihmisellä voi syöminen olla näin perkeleen vaikeeta?

Vuonna 94, hieman jo anoreksian paremmalla puolella.


Miks ei voi vaan syödä, just sen verran kun tarvii. Miks pitää olla ihan holtiton, kaukana kohtuudesta. Ollakseni rehellinen en edes helvetti tiedä mikä on kohtuullista. Sitäpä tässä yritin opetella, ihan niin hienosti meni, että en edes kehtaa myöntää kuinka paljon on painoa tullut takaisin. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä, ihan päin persettä. Jotenkin kaikki onnistuminen elämässä kulminoituuu tohon syömiseen. Kun hallitset sen, hallitset kaiken. Sairasta, eikö totta.

Mä tuskin oon yksin näitten ajatusten kanssa. Mä sain niin liiallisen annoksen keittiövaakaa, soijalesitiiniraetta ja saatana kanaa, että ihan periaatteesta en halunnut punnita eväitä muovikippoihin töihin. En silläkään uhalla, että se olis ollut mulle se paras vaihtoehto. Ihan vaan siks, koska mä en halunnut. Ja jos mä en jotain halua, niin mä en sitä halua. Mä sen päätin, että en tarvii mitään listaa, jonka mukaan mun pitää syödä. Koska mähän osaan. En sitten osannut. Tai osasin, mutta osasin myös hyvin sen kaiken vanhankin. Leipää, pastaa, karkkia, suklaata, lisää armoa, pikkasen salmiakkia. Kyllähän mä voin, koska mä voin ja mä haluan.

Tulinko siitä onnelliseksi, no en todella tullut. Koska nyt mä oon taas paksu ja iso ja kauhee mätisäkki. Miten mä taas tein tämän? Piti olla loppuelämän muutos, piti olla uuden elämän alku, piti olla hianoo. Julkinen paine ja kaikkee, tv:stä tuttu läski. Pakko pysyä kuosissa. No, enpä pysynyt saatana.

Starttikuva superdieetteihin 2012


Kun mä tässä yritän kerätä mun motivaation rippeitä kasaan ja yritän päästä uuteen alkuun. Mä jaksan sitä ehkä päivän. Mä en haluu olla enää se märisevä läski, se on ihan helvetin vaikeeta kun ei ole koskaan tyytyväinen. 18-vuotiaana ja 53 kiloisena olin omasta mielestäni edelleen läski ja hirvee. 100 kg olin kai ihan ok, omasta mielestäni. Ei se peilikuva sitä kerro. 75 kiloisena lihaksikkaana en näyttänyt omasta mielestäni taaskaan hyvältä. Tällä hetkellä olen taas ihan saatanan kauhee läskimakkaroitteni kanssa. Syömishäiriöisen sairas mieli ei tajua hyvää eikä pahaa. Vaikka kuinka vieressä joku toitottaa, että näytät saatanan hyvältä ja oot tehnyt kovan työn, oma pää jauhaa edelleen vitun läski.

Vuonna 2014, ei niin huonossa kunnossa vaikka siltä se tuntui.


Sepä se. Todellisuudessa mä odotan sitä herätystä, kun pääsen taas alkuun. Haluan mennä salille, se on jo hyvä alku, kun vaan pääsisin sinne. Haluaisin syödä terveellisemmin, mutta kun se suklaa ja sokeri. Haluaisin vaikka mitä, mutta haluanko tarpeeksi. En ilmeisesti koska en tee asian eteen tarpeeksi. Mitä pitää tapahtua, että mä taas alotan. Todellisuudessa oon sen verran sairas ja holtiton, että mun on koko loppuelämäni jollain tapaa tuijotettava mitä laitan suuhuni. Läski on aina mieleltään läski ja vanhat tavat on ihan siinä millin päässä. Valmiina käyttöön, heikolla hetkellä. Ota vaan, etsä nyt niin lihava vielä ole, kyllä yhden aina voi.

Kun ei voi, se mun pitää tajuta. Mun pitää ottaa ne ohjat ja kontrolloida omaa syömistä. Minä olen se, joka sen voi tehdä. Ei kukaan muu, apua tarvin mutta tahto pitää lähteä itsestä. Tätä mä työstän ja mietin, miksi se on niin vaikeeta. Enpä tiedä. Kerron heti kun tiedän. Sen tiedän, että siinä vaiheessa kun mulla on ote mun haarukasta ja mun ruokatavoista, mulla on ote myöskin mun muusta elämästä. Kun mun ajatukset tuoasta on synkkiä, niin kaikki on synkkää. Ilo ja onni on siitä syömisestä kiinni. Kun kontrolloin mun ruoan, kaikki on hallinnassa. Se on syömishäiriö, se on ongelma. Ehkä vielä joku päivä hallitsen tämän homman tai sitten en hallitse koskaan.

Siihen asti mä ehkä joudun oleen vähän keskivertoa tiukempi mun syömisistä ja vähemmän armollinen. Ehkä mä olisin armollisempi, jos en tunkis kaikkee paskaa suustani sisään. Olisin armollisempi mun elimistölle. Ei tässä enää pikkulikkoja olla, elämäntavat alkaa näkyä muuallakin kuin selluliittissä.


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Motivaatiota, motivaatiota!

Eilen oli mahtava päivä. Toisaalta vähän haikeekin, mutta yritän repiä siitä nyt kaiken positiivisen.
Mulla oli viimeiset pt-treenit Teron kanssa Tampereella. Päivää oli siirretty syystä ja toisesta jo pariinkiin otteeseen eteenpäin ja vihdoinki pääsin sinne. Vähän jännitinkin, miten siitä selviydyn, koska en ole talven aikana juurikaan käynyt salilla. Ilmotin etukäteen, että haluan tehdä selkätreenin ja koittaa miten paljon saan vedettyä maasta. Sitäkään en ole tehnyt aikoihin tosissani.



Syksyllä vedin maasta 120 kg maksimissaan ja sitten en olekaan vedellyt kuin jotain 50-60 kg. Senkin hampaat irvessä, vähän niinkuin väkisin. En siis odottanut itseltäni mitään ihmeellistä suoritusta. Siitä sitten lähdettiin, eka vähän lämmiteltiin ja vedeltiin sarjoja kevyemmillä painoilla. Tero laittoi romua tankoon ja minä nostelin ykkösiä. Vasta sen jälkeen, kun tuli epäonnistunut veto, mulle kerrottiin että olin saanut 130 kg maasta ja 135 kg oli se, joka ei enää noussut. Jumalauta! Aivan mahtavaa. Kyllä se muukin treenaaminen nähtävästi vie voimatasolla eteenpäin.



Ehkä parasta tässä reissussa oli se, että tajusin, että en todellakaan ole mennyt voimatasoilla taaksepäin. Se on uskosta ja päästä kiinni kuinka paljon se rauta liikkuu. Ehkä mä nyt oon vähän pehmeemmässä lihassa kuin vuosi sitten, mutta se ei oo nyt just se ongelma. Mun ongelmahan on ollut se, että oon pitänyt itteeni ihan paskana ja epäonnistujana pitkän aikaa. Saatana, ei tässä mikään oo niin huonosti kun omassa päässään kuvittelee.

Haikein mielin lähdin kyllä salilta, koska tiesin, että tää oli mun ja Teron viimeinen treeni. Ainakin toistaiseksi, eihän sitä koskaan voi tietää milloin taas mennään. Mulle jäi ainakin helvetin hyvä mieli ja motivaatio kasvoi taas tunnissa uskomattomiin mittasuhteisiin. Pitää vaan uskoo itteensä ja omaan tekemiseen. Siitä se kaikki lähtee. Me ollaan kolmessa vuodessa saatu paljon aikaan. Onhan siinä remmissä ollut muitakin ihmisiä, mutta Terolta oon oppinut ehkä kaikista eniten. Se on aina osannut kysyä mitä kuuluu ja saanut irti asioita, joita ei ehkä kaikille voi tai pysty sanomaan. Oon tavattoman kiitollinen kaikesta siitä uskosta ja motivaatiosta. On se vaan kova jätkä ja paras PT. Ainakin mun näkökulmasta. Ensimmäiset kerrat ei unohdu ikinä, hiljaa mielessäni ajattelin, että toi jätkä tappaa mut. Silti en kyseenalaistanut sen toimia ikinä. Tein vaan mitä käskettiin ja olin hiljaa.


Eilen mietin, että kyllä se on nämä ohjatut treenit ja joku peräänkatsoja, jota mä kaipaan. Oon tässä itsekseni säätänyt pari kuukautta ja onhan se kohtuullisesti mennyt. Parasta olisi, jos olisi joku joka vähän kattoo perään, jonka näkis tasaisin väliajoin ja pääsis jonkun treenautettavaksi. Se tuntuu pitävän mulla ainakin motivaation parhaiten yllä. En tarkoita sitä, että on joku joka tekee ohjeet noudatettavaksi ja sitten tehdään kirjaimellisesti mitä käsketään. Se ei välttämättä toimi. Halu pitää lähteä itsestä, ei voi liimata toisen neuvoja päälle, jos ei ite niitä halua noudattaa.

Katsotaan mihin tässä vielä päästään. Se on varma, että maastavetoja tehdään jatkossakin. Se on ihan kamalan ihanaa ja mää tykkään.

Olkoon voima kanssanne!




sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kesä tulee, paina paniikkinappulaa!!!

Apua, kesä on ihan just ja missä on se helvetin bikinikunto? Ei missään, tai jossain kaiken alla, piilossa. Onhan meillä kaikilla se oma bikinikunto, mutta se mistä ainakin 80 % naisista haaveilee, on mulla ainakin aika kerroksen alla. Oma vika! Ja mistä se johtuu, omasta itsestä. Itsepä en ole asialle mitään tehnyt ja tässä ollaan. Mutta en ryve silti missään tuskassa, olen helvetin onnellinen tällä hetkellä siitä, että tykkään taas liikkua. Tammikuussa oltiin aika kaukana tästä fiiliksestä.


Kuten jo aiemmin olen sanonut, viime syksynä lakkas kiinnostamasta kaikki, liikunta, oikein syöminen, työnteko, sosiaalinen elämä, ihan kaikki. En ole ikinä aiemmin kokenut yhtä synkkää aika kautta. Osittain kaikki johtui siitä, että jouduin jättämään haaveeni Varalan urheiluopiston kurssista ja siinä samalla meni sitten mielenkiinto kaikkeen. Tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen, että näin kävi. Muuten en varmaankaan olisi Spartanin toiminnallisenharjoittelun pt-kurssilla, oppimassa hienoja asioita ja vähän erilaista tapaa treenata. Vaikka viime viikonlopun jälkeen olinkin aika syvällä taas epäonnistumisen tunteessa, en anna sen lannistaa. Tää on hieno juttu ja tästä seuraa mahtavia asioita. Vähintä ei todellakaan ole ne kaikki hyvät tyypit joihin olen kurssilla tutustunut. Toivottavasti heistä edes osa jää pysyvästi elämään.

Mutta se mitä olen tässä miettinyt ainakin viimeisin viikon, oma henkilökohtainen valmennus. Eveliinakin sanoi viime viikonloppuna, että jokainen pt tarvitsee oman valmentajan. Se on totta. Aika monella ihan perus treenaajallakin on oma valmentaja. Itse olen tässä koko ajan jalka paniikkinappulalla, että mä tarviin jonkun, mä en vaan selvii ite. Oon niin kujalla omien syömisteni kanssa. Syömishäiriötausta seuraa mua varmasti ihan koko elämän, loppuun asti. Tottakai toivon, että jonain päivänä olen selvillä vesillä tämän syömisen kanssa. Tää on vähän kuin alkoholismi, josta ei pääse irti. Ilman viinaa voi olla, mutta ei ilman ruokaa.

Vaikka toi syömishäiriö ja paino-ongelma on vakava asia, niin mulle se on tavallaan rikkaus. Osaan neuvoa muita miten syödä oikein, mitä pitää välttää ja missä kohtaa tulee ne heikoimmat hetket. Tiedän sen tunteen kun ollaan todella syvällä, syödään salaa suklaata ja piilotellaan paperit muulta perheeltä. Syödään vaikka ollaan jo täynnä ja silti jos vähän vielä kakkua ja keksiä ja pullaa ja suklaata. Huomenna sitten taas alotellaan sitä dieettiä. Toi on helvetillistä puuhaa, siitä tulee pirun huono olo ja jäätävä morkkis. Sokerikrapula. Silti sitä vaan jatkaa ja jatkaa, päivästä toiseen, pahasta olosta huolimatta. Jännä juttu, että ruoka vie pidemmän korren kuin hyvä olo. Siinä onkin miettimistä. Mä tiedän, että tämän kaiken kokeminen tulee olemaan mulle myös vahvuus  sillä kohtaa, kun joskus alan neuvoa muita ihan oikeasti tossa ruokailussa. Se kun on kuitenkin se kaiken a ja o. Sä voit liikkua 24 h, mutta jos siinä välissä ahdat ittes täyteen kaikkee paskaa, niin ei se paino kyllä valitettavasti tipu.

Tällä hetkellä mun elämä on suhteellisen hektistä. On aika monta rautaa tulessa ja mietinkin, että onko mulla just nyt aikaa keskittyä itse omaan valmennukseeni. Pt- kurssi loppuu kesäkuun puolessa välissä ja toivottavasti valmistun siitä ja saan ne paperit. Sen jälkeen on vielä puolimaraton (kuolema) heinäkuun puolessa välissä, sitten voisin ehkä harkita taas jotain valmennusta itelleni. Mutta mistä sen oikean löytää ja miten paljon on rahaa laittaa omaan valmennukseensa. Tosin, se on ehkä elämän paras sijoitus sijoittaa itseensä.

Ajattelin maaliskuulla, että pärjään jo helvetin hyvin itekseni. Tiedän käytännössä todella paljon ja mulla on kymmeniä ruokavalioita ja saliohjelmia kertynyt vuosien varrella. Tiedän mitä on se paska olo ja tiedän, kun on huippuhyvä onnistujan fiilis. Muita on helvetin helppo neuvoa, mutta ittelleen sitä on vähän huono opettaja. Aamulla kävin lenkillä ja mietin sen tunnin ajan omaa fiilistä ja sitä mitä mä oikeesti ite haluan. Mä en halua elää mitään fitness-elämää, mä haluan elää normaalia urheilullista ja terveellistä elämää. Mulla on ihan helvetisti opeteltavaa omassa päässäni ja omassa kropassani. Oon sanonut tämän sata kertaa, mutta en vaan vieläkään ole löytänyt sitä omaa kohtuutta ja omaa kultaista keskitietä.


Nyt oikeesti haluaisin palata taas salillekin, häärään niitten rautojen kanssa. Kattelin tossa kalenteriani ja taitaa tietää taas aikaisia aamuherätyksiä, jos meinaan jollain tavalla päästä sinne salille. Kyllä se vaan on suhteellisen masentavaa, kun huomaa että ei enää jaksa kyykätä tai vetää maasta niinkuin esimerkiksi syksyllä. Voimat on hiipuneet kun ei ole harjoitellut. Ehkä siellä jotain on lihasmuistissa ja harjoittelullahan ne sieltä palaa. Nyt vaan on noi kahvakuulatunnit lähteneet sen verran hyvin rullaamaan, että aikaa ei valitettavasti jää omille reeneille ihan hirveesti. Se on vain järjestelykysymys. Kesä tulee, eikä valosaan aikaan tarvii niin paljon unta.



Yhtä kaikki, kesä siis todellakin tulee ja maa alkaa ihanasti vihertää. Kaikesta oman pään sisällä vellovasta kaaoksesta olen onnellinen siitä, että saan vetä kahvakuulatunteja iloisille ja motivoituneille ihmisille! Se on ihan pirun hieno harrastus, ihan niinkuin mikä tahansa liikunta!




maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tuska ja ahdistus

Viikonloppu opiskeluiden parissa on taas takana. Tämä oli henkisesti raskain viikonloppu ainakin tähän mennessä. Tiesin jo etukäteen, että tämä tulee olemaan mulle se haastavin ja vaikein osa-alue. Kehonpainoharjoittelu, kaikkee kivaa liikkumista omalla painolla, ilman mitään lisäpainoja. Ei se ihan välttämättä ollut kovin kivaa koko ajan.

Tällä kurssilla mäkin oisin pärjännyt :)

Päälläseisonta ja käsilläseisonta on ollut mulle kauhu ihan koululaisesta saakka. Vihasin telinevoimistelua, koska siellä piti aina seisoa päällään ja roikkua rekissä tai tehdä kuperkeikkoja. Ihan perseestä. Ihan kuin tälläinen ylipainoinen tyttö olisi saanut itsensä jonnekin taivutettua tai roikotettua itseään jossain tangolla, ei tullut mitään. Itkua vääntäen mentiin saatana kun on oli pakko. Ja kun ei osannut niin sitä ei edes halunnut yrittää. Lauantain ja sunnuntain harjoittelut vei kyllä niin takaisin koulun liikuntatunnille. Päässäni takoi ajatus " Jumalauta, mää oon aikuinen ihminen, mun ei oo pakko tehdä tämmöstä mitä mää en halua tehdä. Saan ite päättää seisonko ikinä käsilläni."  Toisaalta, olen siellä ihan omasta vapaasta tahdostani oppimassa uutta. Haasteellinen tilanne.Taas olin se porukan ainoa, joka ei osannut. Ei päässyt käsillä seisontaan tai päällä seisontaan. Tuli sellainen "pikku-Riitta" liikuntatunnilla- fiilis.No kuperkeikan pääsin, sitä en päässyt edes ala-asteella.Oli todella lannistunut ja paska fiilis. Eiköhän ne kurssikaveritkin sen aistinut, mutta jaksoivat kannustaa.

Tämmöset tilanteet aina välillä herättää siihen, kuinka mukavuudenhaluinen sitä onkaan. Jos ei oo pakko tehdä jotain epämiellyttävää, käyttää sitä sun heikointa kohtaa, niin sitä on todella helppo välttää viimeiseen asti. Ihan varmasti viimeisellä lukion liikuntakurssilla hihkuin riemusta, että mun ei koskaan enää tarvi tehdä tätä, mun ei oo pakko. Tästä lähin päätän ite miten liikun ja lakkasin käytännössä liikkumasta. Eikä se ollut yksin telinevoimistelun syy, mä vaan vihasin liikuntaa ylipäänsä. Toisaalta taas on ihan käsittämättömän turhauttavaa se, että ei osaa jotain. Kaikki pitäisi osata heti ja nyt, mihinkään ei ole kärsivällisyyttä. Nyt sitä koetellaan.

Onneksi pysty auttaan muita, vaikka ite ei osannut :)



Viikonlopusta jäi kokonaisuutena ihan hirveesti hyviä asioita käteen. Opin uusia liikkeitä, joita ajattelin ihan rohkeasti käyttää omissa treeneissäni alkulämpönä ja tarjota kuulailijoillekin se mahdollisuus. Ilman mitään lisäpainoja saa jo kertaallisen hien pintaan, kun oikein keskittyy tekemiseen. Tämän lisäksi meillä oli ruokavalio- ja ravitsemusopetusta, lähinnä liittyen aktiiviliikkujan ja urheilijan ruokavalioon. Paljon oli jo tuttua asiaa, mutta tuli paljon uusia näkökulmia. Eveliinalla oli sana hallussa ja tietoa ja taitoa todella paljon. Niitä pitääkin olla, koska ei ole olemassa mitään yhtä ja oikeaa. Jokainen varmasti löytää sen oman kultaisen keskitien. Osa-alueita erilaisista ruokavalioista, omaa kehoa kuunnellen. Näissäkin asioissa oma kokemus on kultaakin kalliimpi.


Näin koko elämänsä laihduttaneena ja kaikki dieetit läpi kolunneena on monenlaista näkökulmaa syömiseen. Edelleen etsin sitä omaa kohtuutta, omaa tapaa elää. Syömistä ja juomista, liikkumista ja lepoa oikeassa suhteessa. Niin, että siitä tulee terve elämäntapa, jossa ei tarvi kytätä jokaista suupalaa. Toisaalta, kun on suurimman osan elämästään elänyt päin mäntyä, vie aika pitkän ajan ennen kuin saavuttaa sen oikean ja terveellisen tavan elää. Ehkä vielä joku päivä senkin opin.

Juurekset ja kasvikset menossa uuniin. Että jotain terveellistäkin tulee syötyä.

Siinä kotiin päin ajellessa eilen illalla mietin, että miten ratkaisen tämän paniikinomaisen stressin päälläseisonnasta ja käsilläseisonnasta. Koko matka meni enemmän ja vähemmän synkissä ajatuksissa. Kunnes melkein kotipihassa tajusin, että mullahan on joogamaikka. Ihan loistava tyyppi, jolla on juuri oikeanlainen tausta auttaakseen minua tässä asiassa. Niinpä välittömästi yhteyttä ja saimme sovittua yksityistunnin. Mahtavaa. Ensiviikolla aloitetaan ja katsotaan kuinka monta kertaa pitää duunata, että kuulantyöntäjä seisoo käsillään. Olen sen kyllä tässä henkisesti päättänyt, että sen vielä teen. Jos en tässä lähiaikoina, niin vielä joku päivä. Mulla on just nyt halu oppia uutta,  oon tästä niin kiinnostunut, että viikonlopun lannistumisen ja masentumisen jälkeen lähdetään uuteen nousuun tämän suhteen.

Epätoivoista kiipeämistä seinälle. Tästä oli tarkoitus päästä käsilläseisontaan.




Eikä tässä vielä kaikki, myös oikeaoppinen punnerrus ja leuanveto kuuluvat listalle. Nekin vaatii runsaasti hiomista, koska lavat pettää välittömästi kun lähden punnertamaan alas. Ihan kuin niissä olisi joku magneetti. Pitää vaan tehdä lapapunnerruksia uudestaan ja uudestaan. Leuanveto tulee harjoittelemalla. Tietysti sellainen 20 kg dieetti vois auttaa, että ruho nousisi vähän kevyemmin.

Mutta seuraavaa viikonloppua odotellessa. Mielenkiintoista tämä opiskelu. Jos ei koskaan haasta itseään ei ikinä kehity missään. Niin kai se menee. Ja loppuun ihan paras kuva tänään Kukka Laakson instagramista, siinä on nainen, jolla on myöskin paljon viisaita ajatuksia, mutta tämä lause voisi olla ihan omasta suusta. " Vittuillakseni heilautin", ja oletan että tässä on kyse kahvakuulasta. Muutenkin toi Kukan kirja Nouse ylös, on todellakin lukemisen arvoinen opus.


lauantai 18. huhtikuuta 2015

DowhatyouloveLovewhatyoudo

Vitsit miten ärsyttävä hokema, mutta ihan totta. Siitä onkin aikaa, kun oon viimeksi jotain kirjoitellut. On tässä ollut vähän sesonkia, vai miten sen sanoisi.


Opiskelut on hyvässä vauhdissa. Ollaan tutustuttu toiminnallisen harjoittelun maailmaan kahvakuulien, kuntopallojen ja renkaiden kanssa, käyty läpi anatomian ihmeitä. Viime kerralla vuorossa oli ensiapu. Ihan ensimmäisenä ei tullut mieleen, että koulutus voisi olla niin käsittämättömän mielenkiintoinen. Asiassa kuin asiassa, luennoitsijalla ja tilaisuuden vetäjällä on iso rooli. Tämä henkilö osasi asiansa ja esitti sen juuri sopivan provosoivasti omien työtehtävien ja kokemusten kautta. Se onkin eri asia, miten sitä tosi paikan tullen osaa toimia. Toivottavasti niitä ei juuri tule kohdalle. Sen lisäksi kävimme läpi voimatankoharjoittelua, tekniikoita keppijumpan muodossa ja kyykkyä ja vetoja ihan tangon kanssa. Oon niin innoissani tästä opiskelusta, että en oikein tiedä miten päin olisi. Kohta on jo puolet käyty. Ensi kerralla perehdytään ravitsemukseen ja kehonpainoharjoitteluun. Sen tiedän, että kehonpainoharjoittelu on se mun heikoin lenkki. Miten saada kuulantyöntäjä seisomaan käsillä, siinäpä pulma. Mutta aina voi harjoitella ja opetella, voi olla että sitä ei ikinä saavuta, mutta ei tarvii ainakaan sanoa, että ei ole edes yrittänyt. Neljä viikonloppua siis mennään vielä Turussa.


Pääsiäisenä olin päivän Spartanin hyvinvointiseminaarissa, siellä harjoiteltiin kahvakuulailua ja kehonpainoharjoittelua. Sen lisäksi Eveliina Tistelgren kertoi fiksusta ruokailusta ja ravinnosta yleensä liikunnan ympärille. Itsellä on kova halua hankkia tietoa, oppia uutta, kerätä mahdollisimman laajaa tietoutta monestakin asiasta. Melkein innostuin jo voimanostoseminaariin kesäkuun alussa. Voimanostoliikkeiden harjoittelua ammattilaisten opastuksella. Olisko vähän kommeeta? Voimailu se kuitenkin on tälle ruumiinrakenteelle se paras keskittymiskohde, vaikka toisaalta sitä haluaa olla vain kokonaisvaltaisesti hyvässä kunnossa. Siihen on vielä pieni matka :)

Tämän kaiken ympärillä on tapahtunut muutenkin paljon kaikenlaista. Juoksukoulu jatkuu, mutta harjoittelu on vähän niin ja näin. On niin pirun vaikeeta saada kroppansa liikkeelle, juoksemaan. Hyvin tiedän, että pitäisi, koska heinäkuussa on ihan oikeesti juostava ja sitä ei juosta jos ei oo reenattu. Yritän ja yritän. Muuten on kyllä tullut liikuttua. Onneksi.

Ulkotreenit on lähtenyt hyvin pyörimään. Olen saanut pienen vakioporukan liikkumaan ja tulemaan aina uudelleen ulos paiskomaan kuulia. Ite tykkään siitä ihan hirveesti. Ihan parasta terapiaa hakata kuulaa maahan, jos nyt vähän rapa roiskuu niin antaa mennä vaan. Kun on tunnin sitä tehnyt, ei ainakaan vituta enää niin paljon kuin ennen tuntia. On hienoa tarjota ihmisille jotain sellaista liikuntamuotoa, jota ei näillä kulmilla juuri ole ollut tarjolla. Ihanaa, että väki on innostunut. Ja lisää on luvassa. Tavaraa on treenejä varten kertynyt, kuulia, kelkka, köysi ja kuntopalloja. Ostoslistalla on kaikenlaista kepeistä isompiin kuuliin, mutta kaikki aikanaan. Tuntikuvioihin on tulossa uutta ja toivon, että saan niitä vähän lisää ympättyä aikatauluuni, kunhan tulee kesä ja aikaa on vähän enemmän.

Kuvat Pääsiäismaanatain ulkotreeneistä 



Pääni sisällä käyn jatkuvaa taistelua siitä mitä ja miten mun pitäisi syödä. Kyllä se edellinen elämä on vielä vahvasti mukana, valitettavasti. Se, että liikkuu paljon ei kyllä anna sulle lupaa syödä mitä sattuu. Se valitettavasti näkyy kropassa heti. Pitäisi vähän tässä keventää ruokailua kohti kesää. Jospa täältä kuulantyöntäjän kropasta löytyisi jotain siroa alta. Hehhheh. Ei ainakaan siroja sääriä. Kävin tällä viikolla pitkästä aikaa salilla ja se tuntui oikeestaan ihan todella mahtavalta. Sarjapainoilla ei pääse elvistelemään, mutta ei se homma nyppinytkään. Oli oikeestaan ihan kivaa hääräillä salilla rauhassa aamuviideltä. Ei ollut ruuhkaa. Tavoitteena on saada noi aamusalit taas takaisin ohjelmaan. Mä oon ehdottomasti aamuihminen ja parhaimmillani aamuisin, joten mua ei haittaa herätä 4.30 ja lähtee kahvikupin voimalla hääräämään. Ei siinä tietty mitään maksimivetoja vedetä, mutta se sopii mulle. Illalla mä oon yleensä niin laiska lähtemään mihinkään ja salilla on ihan liikaa väkeä iltaisin.

Yhtä kaikki. Kuuluu ihan hyvää. Talven synkät ajatukset on takana päin. Alan ymmärtää, että mun ei tarvii taipua mihinkään muuhun kuin siihen mitä ite haluan. Syksyllä olin ihan maassa kun opintovapaa meni perseelleen ja pitikin perua paikka Varalasta. Tällä hetkellä se tuntuu oikealta ratkaisulta, sillä joskus elämässä vaihtoehto b onkin parempi kuin se a. Vaikeuksen kautta voittoon vai miten se meni. Asioilla on tapana järjestyä sanotaan.


Tähän loppuun vielä kuvia edellisen talven toiminnallisista ulkotreeneistä Pyynikillä Annan johdolla. Siellä mentiin itekin kovaa, eikä vaan käskytetä muita :)




Ihan paras tapa liikkua, tehokkaan liikunnan lisäksi raitista ulkoilmaa!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kuulan viemää

Paljon on tapahtunutkin välissä sitten viime kirjoittelun. Olen nyt päässyt jo vähän kahvakuulaohjauksen makuun. Omia ulkotreenejä on vedetty nyt ehkä viisi kertaa ja myös debyyttitunti paikallisella salilla on kunnialla ohi. Kukaan ei lähtenyt ainakaan kesken kotiin, että se lienee hyvä merkki.

Nyt ollaan ns. murrosvaiheessa. Pitkäaikainen "valmennussuhde" on päättynyt, nyt ollaan vähän niinkuin omilla. Ihanan vapauttavaa, olen jo pitkään valmistautunut tähän ja toiminut tasaisen varmasti vastoin ohjeita jo pidemmän aikaa. Se ei välttämättä ole hyvä asia, mutta se on hyvä, että en ole enää kellekään millään tavalla tilivelvollinen. Teen tätä hommaa itselleni ja teen sen juuri niin kuin itse parhaaksi nään. Mulla on paljon tietoa ja taito plakkarissa, paljon hyvää ja paljon opittavaa. Parasta on vapautunut olotila, nyt en kuulu enää mihinkään joukkoon. Nyt on vain yhden naisen oma armeija, jossa on omat säännöt ja omat tavat. Se on ihan varma, että mä pärjään, jos vaan haluan ja niin päätän.




Mitä ohjaamiseen tulee, se on ollut ihan mielettömän hienoa. Melkein rakastan itse noita kahvakuulia, köyttä ja kelkkaa. On mahtavaa tarjota muillekin mahdollisuutta päästä kokeilemaan niiden kanssa treenaamista. Ulkona saatava raitis ilma on todellakin mahtava lisäbonus, jonka treenistä saa. Toivottavasti oma innostukseni heijastuu myös tunneillani käyviin kuulailijoihin. Pieni vakioporukka onkin jo saatu kasaan, uusia mahtuu aina mukaan. Valittettavasi aika on rajallista ja omien "harrastusten" joogan ja juoksukoulun lisäksi ei ihan hirveästi tyhjiä iltoja viikkoon jää. Vielä kun reissaan Turussa pt-opinnoissa niin vähän pistää kiireeksi välillä. Halu on kova tehdä ja joka paikassa pitää olla mukana. Kun juoksukoulu ja kurssit on ohi, niin sitten pitäisi löytyä lisää aikaa myös ohjauksille.

Todellakin, viime viikonloppuna starttasi siis Spartan Gearin toiminnallisen harjoittelun pt-kurssi, ensimmäinen laatuaan. On melko hienoa olla mukana tässä porukassa. Minua kiehtoo hirveästi toiminnallinen treeni. Omat ajatukset ovat matkan varrella muuttuneet, en enää jaksa niin kovasti kiinnostua pelkästä salitreenistä. Rehellisesti sanottunua arvostan eniten kokonaisvaltaisesti urheilullista ihmistä. Sillä on voimaa, kestävyyttä ja urheilu elämäntapana. Sellainen minäkin haluan olla. Jotta voisin olla uskottava ja esimerkillinen, pitää omat osa-alueet olla kunnossa. Siihen pyritään.

Viime viikonloppu piti sisällään kahvakuulailua ja toiminnallista treeniä. Lempilajeja, kuulailtiin sisällä ja ulkona, käännettiin traktorinrengasta, heitettiin kuntopalloa, punnerrettiin ja  minä ainakin vain yritin vetää leukoja. Rankka, mutta opettavainen viikonloppu. Hienoa saada uutta näkökulmaa treenaamiseen ja tekemiseen.  Se on enemmän kuin tervetullutta. Edessä on vielä kuusi viikonloppua, ensi viikonloppu vedetään teoriapohjalla, anatomiaa, gluteus maximus, sillai kai. Ehkä sunnuntaina ollaan viisaampia. Kova kevät on edessä, mutta olen tieni valinnut ja todellakin tuntuu oikealta tieltä.

Nyt vaan painetaan menemään. Satoja ja tuhansia toistoja, jotta asiat jää mieleen ja sujuu vaikka unissaan, jos on tarve.



Juoksukoulu on tosiaan myös alkanut. Analyysin jälkeen juoksusta löytyy aika paljon korjattavaa. Just nyt ei kovin vahvana näy ajatus puolimaratonista heinäkuussa. Ehkä tässä vielä ehtii, toivottavasti en mieti noin enää viikkoa ennen. Pohjakuntoa rakennellaan ja opetellaan juoksemaan oikein. Salipirkolla ei tuo kestävyyskunto oikein ole parhaimmillaan. Tämä on osa sitä kokonaisvaltaisesti urheillullista minua.

Yritän selviytyä kaikestä mitä olen tähän kevääseen itselleni asettanut. Aurinko paistaa ja mielikin on paljon valoisampi, kuin muutama blogiteksti taaksepäin.  Vieläkään ei olla ihan siellä parhaassa terässä, mutta sitä kohti mennään.




maanantai 2. maaliskuuta 2015

Kuulaa ja köyttä




Uskallankohan varovasti sanoa, että tällä hetkellä ollaan ihan piirun verran lähempänä unelmien toteutumista. Viime lauantaina vedin ensimmäisen ulkotreenin pienelle koeyleisölle. Jännittävä tilanne, vaikka kaikki oli ennestään tuttuja. Palaute oli pääasiassa positiivista, hieman rankempaa olisi saanut kuulemma olla. Varmasti, mutta ajattelin aloittaa vähän kevyemmällä linjalla. Panokset kovenee ja pistetään uutta vaihdetta silmään ensi kerralla. Siis todellakin, ensi lauantaina jumpataan taas. Vitsit, että mää on liekeissä. Hyvä tästä tulee. Vihdoinkin olen saanut rohkeuden lähteä tätä toteuttamaan.

Ehkä aika ei ole ollut aiemmin kypsä ja mulla ei ole ollut riittävästi munaa lähteä tätä yrittämään. Toivottavasti innokkaita riittää ja saadaan kunnon ulkotunnit pyörimään. Pienellä porukalla mennään ainakin alkuun. Haluan pitää tunnin pienelle kompaktille porukalle, koska mun mielestä massatunti ulkoilmassa ei oikein toimi. Välineitä on vielä rajallisesti, mutta toivottavasti pian saan vähän kasvattaa kuulaperhettäni. Toiminnalliseen puoleen on tuloillaan myös lisää varusteita. Mieli tekisi hankkia lekat ja traktorinrenkaat, mutta logistiikka ei taida ihan toimia vielä noiden kanssa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää ulkoilmaan kahvakuulatunneilleni kevään aikana.



Olen tässä viimeaikoina käynyt keskustelua itseni kanssa, mitä mä haluan? Tällä hetkellä haluan toteuttaa tätä unelmaani ja tuoda sitä liikunnan riemua muidenkin elämään. Viime viikko oli ihan mielettömän liikunnallinen pitkästä aikaa. Pääsin aamulla aikaisin salille treenaamaan kahvakuulatuntia sisätiloihin. Todellakin,  ensi sunnuntaina heitän debyyttitunnin paikallisella jumppasalilla. Mua pyydettiin tuuraamaan, päätin tarttua tilaisuuteen. Jostain se on aloitettava ja tää on hieno juttu. Olen tavallaan otettu siitä, että muhun luotetaan ja pääsen kokeilemaan sitä ekaa tuntia. Kaikkihan on aloittanut jostain. Kurssista on jo kulunut kolme kuukautta, alkaa olla aika kypsä tälle. Hienoa. Toivottavasti kaikki ko. tunnille osallistujat ymmärtävät, että ohjaaja on vähän vihreä.

Kaikessa hienoudessaan liikunta alkaa tuntua taas mahtavalta. Nautin siitä ja sen tuomasta hyvän olon tunteesta. Pitkä laiskottelu tekee vaan lähdöstä kovin haasteellista, itse suorittaminen onkin sitten jo vallan mukavaa. Huomenna alkaa juoksukoulu. Nyt on vähän sellainen puoliflunssainen olo, siksi jätin joogan tänään väliin. Eniten tässä jännittää juoksukoulu ja se, onko musta puolimaratonille heinäkuussa. Siinäpä kysymys. Tykkään haasteista ja juokseminen on todella mulle sitä. Vihaan juoksua, mutta niin vihasin salilla käymistäkin ennen. Haluan jonkinlaisen kestävyyskunnon voiman rinnalle.



Tällä hetkellä olen ajatellut tehdä sitä, mistä tykkään. Mun ei ole pakko mennä salille kyykkäämään tai vetään maasta, jos se ei mua miellytä. Voin yhtä hyvin paiskoa kuulaa kotipihassa, hiki siinäkin tulee. Tavallaan veto- ja kyykkytulosten merkitys ei tällä hetkellä ole kovin suuri. Tärkeintä on, että olen alkanut nauttia taas liikunnasta. Musta on ihan sama mitä teen, kunhan liikun ja se tuntuu kivalta.

Parastahan tässä on se, että alan olla tilivelvollinen vain itselleni. Mulla on kaikki tieto ja taito pärjätä omillani. Toteutus on itsestä kiinni. Olen viimeisen kolmen vuoden aikana oppinut ainakin sen, että pystyn ihan mihin vaan kun vaan haluan. Kun asenne on oikea, saan aikaan ihmeellisiä asioita. Olen myös oppinut, että aina kaikki ei mene kuin oppikirjassa. Elämässä tulee vastoinkäymisiä ja syömisongelmainen on syömisongelmainen kuitenkin aika pitkään. Elämäntapojen muutos vaatii pitkää työtä ja kaatumisia ja taas ylös nousemista. Ei kannata pitää itseään ihan luuserina, vaikka kaikki ei menekään aina ihan putkeen. Ite olen tuohonkin sortunut ja se on ihan helvetin raskasta. Luovuttaminen ei kannata ja kaikki on itsestä kiinni. Oikeestaan asiat on ihan hyvin. Henkinen puoli vaatii pientä hiontaa, mutta ollaan jo paljon valoisammalla puolella kuin alkuvuodesta.

Tehkää sitä mistä tykkäätte, se on paljon mielekkäämpää kuin hampaat irvessä vääntäminen.