Riitta

Riitta

perjantai 30. tammikuuta 2015

Hyvä viikko!





Nyt alkaa taas liikunta maistumaan. On ollut niin hyvä viikko, että tekisi mieli ihan nipistää, että onko tämä totta. Alkuviikosta vielä tuskailin ja olin maassa, kun oon niin läski ja liikunta ei maistu. Kaikesta huolimatta maanantaiaamuna lähdin lenkille, sen perään paiskoin kahvakuulaa pitkin pihaa ja illalla upposin vielä joogan ihmeelliseen maailmaan. Siellä en ole käynyt vasta kuin muutaman kerran, mutta se on todella ollut mahtavaa. Hiki virtaa, paikat aukee ja ehkä tulevaisuudessa saan hiljennettyä mieleni sen tunnin ajaksi. Varmasti vielä jonakin päivänä. Tuntuu, että kroppa on oikein kaivannut jotakin tällaista vastapainoa salireenille. Onneksi tajusin rikkoa taas rajoja ja aloittaa tämän harrastuksen. Tiistaina kävin salilla ja keskiviikkona ystävän kanssa terapialenkillä. Siinä sivussa tuli vaihdettua kuulumiset.

Eilen oli ihan paras päivä, olin jo kauan sitten varannut pt-tunnin maailman parhaalta Terolta ja tiesin, että rouva saa kylmää kyytiä jälleen kerran. Keskiviikkoiltana kauhunsekaisin ajatuksin mietin, että niin siellä läski itkee saamattomuuttaan ja ohisyömisiään. Ehkä nanosekunnin mietin, että peruutan koko tunnin, niin oli surkea fiilis. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo liian kauan, varmaan yli kaksi kuukautta. Oli siis jo aikakin mennä näyttään lärvinsä Tampereelle. Toisaalta tiesin alitajuisesti, että tämä voisi olla se potku perseelle, uuteen alkuun ja intoonm, sitä se todella oli.

Selkää treenattiin, se on ehdottomasti mun lempitreeni. Voimaa kuulemma on, olin siitäkin kommentista niin onnellinen. Kuukausien laiskottelu ei ole kuitenkaan vienyt kaikkia voimia eikä kaatanut ihan täydelliseen alamäkeen. Loppuhuipennukseksi vedettiin maasta, ihanan sairasta. Tykkään, vaikka se onkin välillä ihan kamalaan. Usko meinaa loppua ja päätä koetellaan. Vaikka voimaa olisi, niin miksi sitä ei sieltä ylös vaan saa. Todellista henkimaailman touhua, pitää vaan uskoa että se saatanan tanko nousee sinne muniin, niinkuin Terolla on tapana sanoa. Keuhkot täyteen, perse alas, purista sitä tankoa ja pää tyhjäks. Näillä mentiin. En edes muista painoja, mutta raskaaksi kävi loppua kohti.



Ja siitä se ajatus sitten lähti, oli helvetin hyvä reeni. Terapeuttinen tunti ja terapeuttinen ajomatka yksin Tampereelle. Nirvana soi täysillä ja tsemppas tulevaan koitokseen. Olipa hienoa, että lähdin ja menin ja ensiviikolla uudestaan. Tottahan se on, että noi pt-reenit pitää motivaatiota yllä, tavallaan sun pitää näyttäytyä jollekin muullekin kuin itelles. Jos jotain on helppo huijata, niin itteensä. On se vaan hienoa ja on tää vaan hienoa.Tänä aamuna tajusin salikamoja pakatessa, että onpas tää pitkästä aikaa kivaa. Mittailin innoissani reenijuomia ja palkkareita ja oikein odotin, että koska lähdetään. Hämmentävä tunne näin pitkän tylsän kauden jälkeen. Ai, tältäkö se tuntuikin, oliko se näin kivaa. Ihan törkeen hienoa.

Eilen törmäsin myös pariin kohtalotoveriin ja tiimikaveriin, ajatustenvaihto avasi taas kummasti omaa ajatusmaailmaa. On hienoa huomata, että on samassa tilanteessa olleita ihmisiä, jotka on sen pahimman jo ohittaneet. Musta tuntuu, että mä työstän sitä just nyt, suunta on tällä hetkellä selkeesti kohti parempaa, koska reenit on alkanut maistua. Vielä kun tuo ruokapuoli saadaan siistittyä, niin johan lähtee. Kaikkihan kuitenkin lähtee siitä syömisestä. Mikään määrä liikuntaa ei todellakaan pelasta sitä, että sä syöt päin persettä.

Huomenna olen lähdössä RadioRock- risteilylle, tätä on odotettu koko syksy ja talvi. Niin mahtavaa, kunnon reissu ja mahtavaa seuraa ja musaa. Tossa tavaroita pakatessa tajusin, että vaatteeni ovat sitten kutistuneet viime näkemän kumma juttu. Onhan se selvä tulos tästä perseilystä viime kuukausina. Samalla siinä kiristäviä farkkuja pukiessani totesin, että kun tämä reissu on kuitattu on aika rouvan todella kiinnittää huomiota siihen mitä sinne suuhun lykkää. Huh. mutta pidemmittä puheitta hauskaa viikonloppua ja muille vähän löysempiä farkkuja.





maanantai 26. tammikuuta 2015

Herätys!

Sain eilen pientä ravistelua ja kannustusta odottamattomalta taholta. Tuntui hienolta, että jotakin ihmistä kiinnostaa sun hyvinvointi ja mielentila, vaikka ei olla juurikaan oltu tekemisissä. Mahtavaa perseelle potkintaa ja ajatusten avausta! Herättäviä ajatuksia. Tässä ollaan oltukin syvissä vesissä, suorastaan naurettavan syvissä, vaikka mitään todella pahaa ei ole edes tapahtunut. Toiset on sairaita ja mä vaan omaa laiskuuttani tässä itken, mutta asiat saa välillä vähän kohtuuttoman suuret mittasuhteet.

Todellakin sitä pitäisi välillä ajatella asia niin päin, että kuinka pitkälle sitä on jo tähän mennessä päässyt. Oon kaukana siitä kolmen vuoden takaisesta yli satakiloisesta geishanpuputtajasta, vanhasta salaherkuttelijasta. Onneksi. Sain silloin pudotettua painoa melkein 30 kiloa. Enää ei olla niissä mitoissa, mutta onneksi ei siellä sadassa kilossakaan.





Mussa on valitettavasti vähän sitä itsesäälissä kieriskelijän vikaa. En osaa olla millään tavalla ylpeä omista aikaansaannoksistani, en tajua ite miten paljon olen tehnyt. Joskus pitää oikein kaksi kertaa kuunneella, kun joku sanoo, että oot tehnyt kovan työn ja ole siitä ylpeä. Ai mää vai? Älä nyt, ei se mitään ollut. Tästä ajattelutavasta on ihan käsittämättömän vaikea päästä pois. Miksi ihmisen on vaikea ottaa kohteliaisuuksia vastaan? Olla omista tekemisistään aidosti ja terveellä tavalla ylpeä. Ehkä just siks, että aina opetettu, että vaatimattomuus kaunistaa ja kissa kiitoksella elää. Mitä muutkin ihmiset ajattelee? 

Niin justiinsa. Älä edes yritä, kun pilalle se kuitenkin menee. Olishan se vähän paremmin voinut mennä. Kun ei tee mitään, ei voi tehdä mitään väärin. Tämä aforismien lista on loputon, olen nämä kuullut elämäni aikana niin monta kertaa. Lähtökohtaisesti odotetaan sun epäonnistuvan kaikessa. Sitten kun sillä menee taas huonosti, niin se ostaa suklaata ja syö suruunsa. Lihottaa ittensä takaisin. Mahtokohan se polttaa sillat takanaan? Kun usko sun tekemisiin on tätä luokkaa, on helvetin vaikeeta  olla ylpee omista aikaansaannoksistaaan. Pitäis vaan nousta kaiken tämän yläpuolelle, mutta miten se on niin vaikeaa.

Kaikesta tästä epäonnistumisen kulttuurista huolimatta olen elämässäni onnistunut mielestäni aika helvetin hyvin, oikeesti. Olen ollut elämässäni tasan kaksi viikkoa työttömänä, mulla on ollut aina työpaikka. Ystäviä ympärillä, elämä ja työpaikat on tuonut uusia ystäviä. Oon äitinäkin kaikista epäilyistä huolimatta selviytynyt ihan hyvin, lapset on vielä ainakin hengissä ja henkisesti suht vakaita. Olen edelleen saman miehen kanssa, vaikka yhteiseen tulevaisuuteemme ei kukaan uskonut. Tv-ohjelmakin meni ihan jees, vaikkei ketään varsinaisesti kiinnostanut onnistuinko vai en. Ja miten se homma eteni, pelko oli ehkä suurin miten mokaan itteni siellä. Osasin käyttäytyä, koska mulla on syöpynyt takaraivoon ajatus, mitähän muut tästä ajattelee. Jännää miten niin läheltä tulee niin paljon epäilystä sun suoritumisen suhteen. 

Olisinhan mä voinut valita monta asiaa elämässäni toisin, mutta en olisi tässä tällä hetkellä. Asiat on pääasiallisesti hyvin. Ainahan on parantamisen varaa, mutta pitää olla tyytyväinen. Sen tiedän, että olen levoton luonne, toimin impulsiivisesti. En aina osaa olla tyytyväinen siihen mitä mulla on ja kyllästyn helposti. Toistaiseksi olen elämässäni selvinnyt hengissä. Toisaalta, pitää välillä ottaa riskejä ja hypätä johonkin uuteen ilman isompia pelkoja. Oon mä niin tehnytkin. 

Se mitä elämä on opettanut, on se että kaikille ihmisille ei kannata kaikkia suunnitelmiaan kertoa. On sellaisia ihmisiä, jotka ei vaan koskaan tue sua millään tavalla, eivät usko suhun ja käskevät aina miettiä vielä. Elämässä ei vaan pääse eteenpäin, jos aina jää miettimään. Joskus pitää uskaltaa päästää irti ja antaa mennä. Pitää olla rohkea.



Tällä hetkellä mun pitää olla rohkea ja päästää irti mun negatiivisesta ajattelusta. Oppia arvostaan itseäni, koska ei sitä kukaan mun puolesta tee. Mulla on onneksi ympärillä myös niitä ihmisiä, jotka uskoo muhun ja yksi joka antaa mun toteuttaa omia unelmiani. Ehkä se ei vaan jaksa sanoa vastaan, tai sitten se oikeesti uskoo muhun. Koska negatiivinen ajattelu kasvattaa vaan sitä negatiivista ajattelua. Pitää kääntää se paskataajuus pois ja alkaa tekemään. Ei kukaan tätä mun valittamistani ikuisesti jaksa. Toisaalta pitää löytää se tekemisen ilo ja se into, millä joskus on oltu liikkeellä.




 

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kuka ei kuulu joukkoon

Kenen joukoissa seisot ja mikä sitten meni väärin?

Tiedän, että olen jo monessa blogissa viistänyt tätä aihetta, mutta nyt päätin alkaa tökkimään muurahaispesään. Päässäni käy ajatuksia aamusta iltaan niin paljon, että en edes tiedä mistä ottaisin kiinni ja mitkä niistä on todellisia. Joten täältä tulee nyt asiaa, joka on sitä mitä minä ajattelen ja olen ajatellut. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.



Olen siis pitkään ollut ison porukan seassa valmennuksessa. Ensimmäinen vuosi jatkettiin ohjelman jälkeen, vähän kuin pakon sanelemana, koska tunsin, että tarvitsen tukea omaan tekemiseeni ja kaikki elämäntapamuutoksessa oli vielä ihan alussa. Eikä siinä mitään homma meni ihan ok, sen ekan vuoden. Hommassa oli mielekkyyttä, kehitystäkin kai jollain tapaa tuli ja ruokavalion pitäminenkin meni suht helposti. Vuosivalmennus loppui, otin nettivalmennuksen ja ajattelin, että tällä mennään. Kesäksi bikinikuntoon ja mitä näitä nyt on? Niin justiinsa, ajatus kaunis, toteutus heikko.

Kesken nettivalmennuksen painoin paniikkinappulaa. En mä pärjää yksin, tarviin tukea ja apua. Yhteyttä äkkiä valmennukseen, pääsenkö vielä takaisin ja uusi vuosivalmennus. En oikein osannut hakea apua muualtakaan, siihen tuttuun ja turvalliseen, kerran hyväksi koettuun oli helppo palata. Pian sen jälkeen ja oikeastaan ennenkin mietin, että olenko valmis sitoutumaan vuodeksi rahallisesti tähän juttuun? Riittääkö mulla motivaatio saamaan rahoilleni vastinetta? Riittääkö motivaatio alkuunkaan? Näitä epäilyksiä olisi pitänyt kuunnella, koska totuus on se, että rahani ovat menneet hukkaan. En ole ollut puoliksikaan niin motivoitunut kuin kaksi vuotta sitten. Olisi pitänyt kuunnella sitä ensimmäistä ääntä, joka sanoi että älä lähde enää tähän. Onhan tää ollut aika surullista ja helvetin turhauttavaa sekä valmennettavalle että valmentajalle.

Multa on puuttunut palo, halu tehdä asioita, en ole noudattanut ohjeita ja olen muuttanut mieltäni monta kertaa vuoden aikana. Tälläkin hetkellä mietin koko ajan, että mitä mä haluun? En edelleenkään tiedä. Sellanen kelluminen jossain ei ole kehityksen kannalta hyvä. Mä en ole kokonut tarpeelliseksi raportoida tilanteestani valmentajalle riittävästi. Mä oon sössinyt, omapahan on ongelmani. Mun pään sisälle, mun ajatuksiin ei pääse kukaan. Tahto pitää lähteä itsestä, ei kukaan voi tehdä sun puolesta asioita. Ohjeet ja neuvot sä saat, mutta ite pitää tehdä se työ ja toteuttaa ne ohjeet. Tästä mä en oo saanut kiinni. Ehkä aina muutaman päivän sieltä täältä, todellista hyvää aikaa on ollut maksimissaan kaksi viikkoa putkeen. Se on ihan totta. En vaan ole jaksanut raportoida, koska mua ei pysty väkisin motivoimaan. Mun pitää ite haluta. Oikeestaan tää on ollut sekä henkisesti että fyysisesti helvetin raskas vuosi.

Niitä aamuja, kun mietin että onko tässä mitään järkeä on ollut reilusti enemmän kuin niitä hyviä aamuja, jolloin kaikki on ollut selvää. Sille mikä mun päässä on klikannut näin pahasti en ole keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Ehkä mä oon väsynyt tähän kaikkeen, kaipaan vaihtelua. Jotain uutta, jotain erilaista.

On ollut todella raastavaa käydä esimerkiksi oman tiimin facebook-ryhmän sivuilla. Kaikki toisten onnistumiset, kiinteet pakarat, uljaat olkapäät ja ihanat selät saa sun oman epäonnistumisen kasvamaan potenssiin sata. Pitäis pysyä poissa sieltä ja jättää kattomatta. Ei ees halua tykätä siitä, että joku on saanut pudotettua painoa 15 kiloa, koska ite on niin paska. Ei jaksa tsempata muita, kun ite on niin surkee. Ei edes saa niistä muiden onnistumisista mitään irti, niittenhän just pitäis kasvattaa sitä omaa motivaatiota. Mutta ei. Todellisuudessa mä en halua nähdä yhtään onnistumista, en mitään paras tiimi-hypetystä tai parsakaali on ihanaa- päivityksiä. Mä en vittu vaan jaksa. Ei se elämä oikeesti ole niin ihanaa. Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti, tältä musta vaan tuntuu.

Välillä musta tuntuu, että olen mukana jossain uskonlahkossa, jossa on oikeaoppiset ja vääräoppiset. Vain onnistumalla sä oot jotain ja kun epäonnistut sä oot paska. Tältä siis musta tuntuu, vain omia päänsisäisiä ajatuksia. Kukaan ei ole sanonut, että olen paska, omassa päässä vain tuntuu siltä. Mun pitäisi tietoisesti jättää sosiaalinen media vähemmälle, koska rehellisesti sanottuna mä ahdistun näistä ihanaa-päivityksistä. Ehkä mä en ite ole osannut pyytää apua oikealla hetkellä, koska mun ajatukset on päässyt tälle tasolle. Mäkin olin joskus iloinen yhteisön jäsen, musta tää oli kivaa ja hauskaa. Onhan tässä mukana hyviä tyyppejä ja hienoa työtä tehdään, mutta mulle se ei tällä hetkellä anna mitään. Ei vaan ole mitään yhtä ja oikeaa, on paljon vaihtoehtoja joista valita. Jokaiselle on omansa. Mun aika tässä porukassa vaan on tullut täyteen.



Mun olis pitänyt tajuta se jo ajat sitten, eikä päästää tätä vitutusta tähän pisteeseen. Tiedän, että se on mun oma vika, että en ole siinä kunnossa kun voisin olla. Se on täysin oma vika. Mutta tunnen itteni enemmän ahdistuneemmaksi tässä täydellisen onnistumisen kulttuurissa. 

Joku voi ajatella, että mä oon katkera jostain. Miksi olisin, koska ei ole mitään syytä? Omat epäonnistumiset on ihan omaa syytä. Ei ole ketään muuta ketä syyttää. Peiliin saa katsoa ja osoittaa sormella, sitä joka on ollut laiska ja saamaton. Tällä hetkellä oon tavallaan onnellinen, että tämä on pian ohi. Ei ole enää pitkää aika. Mikään ei tälläkään hetkellä velvoita mua mihinkään. Ohjeet on edelleen ja mä yritän, mutta kun se yrittäminen ei mulle riitä. Miksi tehdä puolittaista työtä, kun voisi tehdä täysillä.  







"Sori, oikeesti pahoillamme kaikest. Anteeks, et tajuttiin tää vast täs vaihees..."

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Verä henkee!

Täytyy myöntää, että viimeiset kuukaudet tai viimeiset pari vuotta on ollut aika hektistä aikaa. Ohjelman kuvausten jälkeen en ole oikeastaan kokenut eläväni sitä entistä normaalia arkea ollenkaan. Tuntuu, että aikaa ei ole mihinkään ja sosiaalinen elämäkin on kuihtunut ihan minimiin. En vaan käsitä mihin se aika menee. Satunnaisesti tulee sovittua kavereiden kanssa, että nyt kyllä nähdään ja sovitaan joku kerta, olis kiva jutella oikein ajan kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Yleensä se jää siihen pitäisi vaiheeseen. Onneksi ne todelliset ystävät kulkevat matkassa mukana vaikka ei ihan joka viikko tai edes kuukausi pidetä yhteyttä. Siellä ne on ja odottavat sopivaa hetkeä, kun molemmille sopii, että nähdään. Ne, joilla ei siihen riitä ymmärrys lapsiperheen, työn ja harrastusten kombinaatiossa, ei sitten ehkä ole tarkoitettu olemaan mukana sun elämässä. Mä oon siitä onnellisessa asemassa, että mulla on oikeesti paljon ystäviä ja kavereita, joita harvoin nään, mutta silti aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi.


Jos ei nää kavereita, niin välillä tuntuu, että oma perhekin jää ihan kaiken kiireen jalkoihin. Joskus pitäis oikein pysähtyä ja miettiä, että mihin helvettiin tässä on oikein kiire. Aamulla on kiire töihin, ennen sitä mahdollisesti on jo käyty lenkillä, tehty eväät, herätetty lapset, katottu niitten aamupala ja muistutettu ehkä 20 kertaa, että ulkona on kylmä ja laita tarpeeks vaatetta, muista luistimet/sukset ja onko kaikki kirjat mukana. Sitten kiireellä töihin, aina on joku sunnuntaiautoilija edessä kun on oikein kiire. Työpäivä menee ja sitten kaupan kautta kotiin, laittaan ruokaa tai ensin salille, sitten kaupan kautta kotiin ja ruoanlaittoon. Lasten harrastukset ja kaverireissut, pitää tuoda ja viedä. Taas kello on vaikka mitä. Äkkiä suihkuun, tarkistaan, että läksyt on tehty ja sitten nukkuun. Kiitos ja hyvää yötä. Yleensä nukkumaankin mennään ihan liian myöhään. Ihmekös se, että silmäpussit roikkuu polvissa ja silmänaluset on mustemmat kuin yö. Tätä se on, päivästä toiseen. Välillä sitä oikein herää, että mitä helvettiä täällä tapahtuu, kuka täällä asuu mun kanssa ja mitä ne tekee? Eihän sen näin kuuluisi mennä.

Myönnetään, että mä en ole mikään kovin perhekeskeinen ihminen. Lapset ei ole aina ihania ja lapsiperheen arki on välillä ihan perseestä, siitä ei vaan pääse mihinkään. Pärjään vallan hyvin ilman, että koko perheen pitää olla yhdessä.  Eikä meillä siihen ole paljon ollut mahdollisuuttakaan. Vasta elokuusta alkaen ollaan oltu molemmat päivätöissä, ennen molemmat vuorotyöläisiä ja viimeiset neljä vuotta vain toinen vuorotöissä. Se toi tavallaan elämään helppouden, että toinen on vuorotöissä. Asioita voi tehdä limittäin, molempien ei tarvii lähteä illalla salille ym. Toisaalta, kyllähän se helpottaakin. Se oli vaan aika kova kulttuurishokki kaikille, että me ollaan todellakin kaikki neljä yhtäaikaa kotona. Pahin isku se oli oli varmaan mulle. Toisaalta nautin joskus siitä, että sain olla lasten kanssa kolmisin kotona ja toisaalta pystyin aamulla käymään salilla ennen töitä, kun Jari meni iltavuoroon. En ole tavallaan toipunut siitä vieläkään. Pikkuhiljaa opettelen elämään kahden päivätyöläisen taloudessa. 

Välillä ajattelee, että vitsit pitäis antaa enemmän aikaa perheelle ja olla kotona. Jättää menemättä salille ja olla vaan perheen kanssa. Sitten, kun me täällä ollaan niin se menee tappeluksi ja kinasteluksi, joku lähtee kaverille tai jotain ja siinä se kaunis ajatus perheen yhteisestä ajasta olikin. Tosiasiassa täällä me istutaan tietokoneella, puhelimella tai tuijotetaan telkkaria. Ei mitään järkevää tekemistä. Näin olen tullut siihen tulokseen, että mää tarviin sen oman ajan ja sen salin tai jonkun muun liikunnallisen tekemisen. Olen paljon paremmalla tuulella, kun käyn siellä salilla repimässä sitä rautaa. Välillä kuulen hienovaraisen vihjauksen, että mee vaikka lenkille tai jotain. Se on yleensä merkki siitä, että rouvalla on pipo vähän kireellä. Siihen auttaa liikunta, ei suklaa niin kuin ennen. Siitä menee pipo vaan kireemäälle ja sitten ei ole kellään enää kivaa. Siihen vitutukseen ei  auta muuten enää liikuntakaan.

Joten kaikki äidit, jotka ajattelette, että sitä kullanarvoista aikaa lasten ja perheen kanssa ei voi käyttää omaan hyvinvointiin, ootte niin väärässä. On kaikkien etu, että otatte sen oman pienen ajan jostain välistä. Kyllä se isä siellä niitten lasten kanssa pärjää vähän aikaa. Kun se lenkki tai jumppa tai salireissu on tehty, maailma näyttää paljon valoisammalta. Joskus on uhrauduttava sen oman ajan ja hyvinvoinnin eteen. Pitää herätä vähän aiemmin, että ehtii lenkille ennen kuin muut herää tai valvoa vähän pidempään, kun muut jo nukkuu. Mutta älä tee sitä sen kustannuksella, että se on liian vakavaa tai se on pakko. Jos väsyttää, niin silloin pitää nukkua, mutta jos ei huvita niin silloin juuri pitää lähteä. Mä väitän, että liikunta auttaa moneenkin ongelmaan, kun vaan lähtee ja tekee. Ite koen ainakin sellaisen ajatuksellisen tyhjentymisen, kun olen käynyt lenkillä tai saanut ihan rauhassa repiä rautaa salilla. Niin, että hiki vaan lentää. Tiedän, että se on joskus vaikeeta järjestää sitä omaa aikaa, mutta se kannattaa.

Sitten päästään tähän sosiaaliseen elämään. Jossain vaiheessa itse menin sillä meiningillä, että sali ja oma ruokavalio ja omat jutut oli tärkeempiä kuin jotkut juhlat. Jätin menemättä tai lähdin aiemmin pois. En syönyt tarjottavia, koska ne ei sopineet mun ruokavalioon. Ennen jätin sosiaaliset tapahtumat sen takia, että mitkään vaatteet ei mahtunut päälle, enkä halunnut näyttäytyä julkisesti. Aina on joku ongelma. Nyt olen päättänyt relata sen suhteen ja oon niin tehnytkin jo. Elämässä on paljon muutakin, kuin sali ja muovikipot, rahka ja parsakaali. Pitää osata relata ja vielä nauttia siitä relaamisesta. Tähän asti en ole sitä osannut, mutta nyt on pakko opetella. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen ottanut niin sanottua vapaata peruskuvioista. Ystäviä saa  ja pitää nähdä, ei se tarkoita baari-iltaa tai väistämättä syömistä, mutta on sosiaalisia tilanteita, joihin nämä kuuluvat. En usko, että yksi ilta baarissa silloin tällöin pilaa sun elämäntapojasi, punaviini hyvässä seurassa on äärimmäisen terapeuttista, ainakin mulle. Joskus, harvoin, ehkä neljä kertaa vuodessa. Ei kai siinä ole mitään väärää tai tuomittavaa, ainakaan mun mielestä. Olkoon muut mitä mieltä haluavat.



Olen muutenkin päättänyt antaa itelleni tilaa ja uusia ajatuksia. Opettelen pikkuhiljaa pärjäämään omillani. En halua tällä hetkellä noudattaa orjallisesti jotain yhtä oikeaa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, erilaisia tapoja elää ja syödä, niistä pitää vaan löytää se oma ja itselle paras vaihtoeht. Maailmani ei voi kaatua siihen, että syön 60 g kaurahiutaleita 40 g sijaan tai 100 g raejuustoa 80 g sijaan. Tottakai se on helppoa noudattaa ohjeita, mutta mun on vaan jossain vaiheessa erottava vaikeasti määriteltävästä suhteestani keittiövaa'an kanssa. En mä haluu olla sen kaa koko elämääni. Yritän oppia ruokavalion, jolla saan pidettyä itseni jonkilaisessa kuosissa. Se ei pidä sisällään levyllistä suklaata ja pussillista karkkia joka päivä, niistä tulee paha olla ja sitä mä en halua. Sokerista mun on vaan pysyttävä erossa, vaikka muuten haluaisin relata.

Toisaalta olen myös oppinut, että mun elämä ei lopu siihen, jos en pääse salille viisi kertaa viikossa ja siihen viisi lenkkiä viikossa päälle. Sokeakin tosin mun kropasta näkee, että niin en ole enää tehnyt ja keittiövaakakin on ollut tilapäisesti lomilla. Mutta mitä sitten, mulla ei ole tavoitteena tv-laihdutus, en ole huippu-urheilija, en tällä hetkellä tähtää mihinkään mikä vaatisti gramman tarkkaa ruokavaliota tai orjallista urheilua. Tällä hetkellä haluan tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Salin sijaan voin paiskoa kotipihassa kahvakuulaa, lenkin sijaan voin mennä uimaan tai hiihtään. Olen korkannut juoksunkin, eka kerta ja edelleen henki kulkee. Kyllä se tästä. Teen sitä mikä on kivaa, en sen takia että pitää tehdä. Maaliskuussa aloitan juoksukoulun, uskon, että siitä on paljon apua kun tavoitteena on puolimaraton.



Tottakai mun pitää saada nyt painoa pois, että mun on mukavampi juosta. Olen vaan ajatellut tehdä sen jotenkin mukavammalla tavalla. Opetella itse tekemään, koska se on mulla edessä. Katsotaan sitten, jos tulevaisuus tuo muita tavotteita tullessaan, ei voi tietää...

Keväästä tulee hektinen, sen tiedän jo nyt. Aloitan uudessa työssä helmikuun alusta, maaliskuussa alkaa pt-kurssi, toukokuussa ExtremeRun ja heinäkuussa PullukkaRun. Elämässä pitää olla säpinää, muuten kuolen tylsyyteen. Kyllästyn helposti ja se tekee musta levottoman. En edes enää tiedä, mitä se normaali, tasainen arki pitää sisällään. Tää on varmaan mun normaalia arkea. 










torstai 15. tammikuuta 2015

Think positive !!!!!!

Hyvää huomenta! Tänään oli periaatteessa hyvä huomen, paitsi että löin kellon kiinni ja jätin aamulenkin väliin. Päätin nukkua vähän silmäpusseja pois. Tiedän, että olis pitänyt, mutta en sitten mennyt, raitis ilma olisi varmasti auttanut silmäpusseihin enemmän kuin nukkuminen. Kaikesta huolimatta, tämä aamu oli taas hyvä. Niinkuin mulla aamut pääsääntöisesti on, olen aamuihminen ja aamu on aina uusi mahdollisuus. Tykkään aamuista ja olen aina aamusta valmis keskustelemaan ja tekemään asioita, toisin kuin 2/4 perheestä. Silmiini osui aamulla kuva, joka sai hymyn huulille, tämä voisi olla oma testini. Luojan kiitos, siinä ei ole niitä kahta viivaa, vaan selkeästi  JUST FAT. En mä tiedä, onko tämäkään hyvä asia mutta näistä kahdesta pahasta, se vähemmän paha. Se rasva on vielä eliminoitavissa.



Mulla on yksi tiimikaveri, joka on ihan äärimmäisen positiivinen tyyppi. Siitä pitäisi munkin oppia paljon, mulla kun tapana ajatella aina sen epäonnistumisen kautta.  Tästä pääsee tutustumaan hänen blogiinsa http://puoletpienemmaksi.blogspot.fi . "Pessimisti ei pety, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksi." Näillä on menty, silti on petytty monta kertaa, vaikka on valmistauduttu pahimpaan. Elämä olisi ehkä pääsääntöisesti onnellisempaa, jos sitä katselisi välillä vähän aurinkoisemman filtterin kautta. Aiemminkin siitä olen sanonut, mutta helposti sitä jää sinne ns.paskataajuudelle, eikä sieltä pääse millään pois. Kaikki lähtee omasta itsestä ja se positiivisuus on vain kaivettava esiin. Ulospäin olen pääsääntöisesti iloinen ja positiivinen, mutta pään sisällä on todella synkkiä ajatuksia. Mietin liikaa, sehän on ihan selvää. Niin kai naiset yleensä tekee.

Eilen oli todella huono päivä. Töitten jälkeen menin poikani kanssa luistelemaan, olin huono äiti kun en huomannut ottaa kiekkoa kotoa mukaan ja vielä huonompi äiti olin, kun unohdettiin maila sinne koulun jään viereen. Illalla ennen nukkumaan menoa ajoin katsomaan, josko maila siellä olisin, niin eihän se ollut. Joku oli sen ottanut ja itkuhan siinä tuli nukkumaan mennessä. Hän oli sen sinne itse vienyt ja yhdessä unohdettiin. Paha mieli, mutta asia saadaan korjattua. Mitään ei saisi unohtaa minnekään, kaikki häviää.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain positiivistakin. Sain vahvistukirjeen pt-koulutuksestani. Sinne mennään 14.3. alkaen, tuskin maltan odottaa. Tiedossa on niin huiput seitsemän viikonloppua. Sen pitäisi motivoida mua nyt todella paljon, pitämään itseni raiteilla ruoan ja liikunnan suhteen. Eihän pt voi olla lössähtänyt ja elämäänsä kyllästynyt, pitää olla motivoiva ja itse oman työnsä kuva. Tämän lisäksi päätettiin hyvän ystäväni kanssa ilmottautua ExtremeRunille Vantaalle, joten siinä sitä porkkanaa. Pieni harjoitus, pari kuukautta ennen puolimaratonia.



Tässä onkin ohjelmaa puolelle vuodelle tiedossa. Pääasiassa urheiluun liittyvää, pitäisi tietää mitä tekee.



Tuskailin eilen myös Jutta ja superdieetit- ohjelman uuden kauden aloitusta. Päätin, että sitä en katso, koska tulee vain paha mieli. Itse kun on omat kuvionsa aika hyvin sössinyt tässä viime aikoina. Katselin silmät kiiluen YleTeemalta dokumenttia Nirvanasta ja Kurt Cobainista. Se oli mun teinivuosien suuri idoli ja teki mielestäni ihan maailman parasta musiikkia, jotenkin hellyttävä Kurt Cobain. Olkoon vaan ollut narkkari tai mitä vaan, mutta niin ihana. Ohjelma loppui vähän ennen yhdeksää ja sitten tein sen ja käänsin kanavan Liville. Siellä oltiin viimeisillä minuuteilla, loppupunnituksessa.

Muistan sen hetken kuin eilisen päivän, jännitti niin perkeleesti. Mietin ainoastaan, että toivottavasti olen tavoitteessa, toivottavasti. Olisi niin noloa jäädä edes vähän vaille ja niin siellä oltiin. Huikee fiilis, olin onnellinen. Mulla oli todella ristiriitaiset tunteet, kun katsoin tämän eilisen ohjelman. Tunsin epäonnistumista omasta suorituksestani. Mutta tämä ko. henkilö pääsi tavoitteeseen ja tais päästä vähän ylikin. Sitten hän sanoi maagiset sanat, jotenkin näin... " Olen paljon iloisempi, kun olen sinut itseni kanssa. En ole itselleni vihainen siitä, että en hallitse syömisiä ja on huono olla sen taki." BINGO!!! Juuri näin, siksi mäkin olen kuin perseeseen ammuttu karhu, kun mietin miten huono olo on, enkä tee asialle mitään. Ihan kuin ennen vanhaan. Samalla hetkellä tajusin, että kumpi mä haluun olla. Se saatanan valittava bitch vai se onnellinen, onnistuva ihminen. Toistan itseäni ja mietin joka  päivä samoja asioita. Asioita, jotka hyvin tiedän, mutta toimin kaikkea vastaan.

Mä olin kerran se onnistuja, miks mä en voisi olla edelleen. Miks mä en vaan tee sitä, mikä on mulle ja mun kropalle parhaaksi. Siispä, vaikka tänä aamuna nukuinkin aamulenkkini ohi, päätin mennä salille töitten jälkeen ja päätin syödä kaikkea sitä mitä saan syödä ja pitää syödä. Onni lähtee hyvästä olosta, jos on paha olla fyysisesti ,on vaikeeta olla myös henkisesti. Mä otan kaikista viisaista sanoista vaarin, mä teen tätä ittelleni, petän itteni joka kerta, kun syön jotain roskaa, joka saa mulle paskan olon. En tee sitä kellekään muulle kuin itelleni. Tää on tätä samaa jauhamista päivästä toiseen, kunnes saan taas itseni raiteille pysyvästi. Motivaatio kaivetaan nyt vaakalukemasta ja peilikuvasta. Kevään ja kesän juoksuhommista ja pt-koulutuksesta. Pitäis olla asetelma aika hyvä ja tavoitteiden todella tapissa.




Ei kai sen elämän tarvi olla ihan paskaa, paljon on itsestä kiinni miten asiat näkee.
Joillekin asioille ei itse voi tehdä mitään, mutta niille mille voi, on tehtävä.




keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Voi perkele!

Nyt on vaan huono päivä tai viikko tai kuukausi. Kaikki käy, toivottavasti ei tule huono vuosi, sitten vasta vituttas. Mä oon tässä nyt yrittänyt tätä maailmanparannusta siis elämäntapojen parannusta ja parempaa elämää saada aikaiseksi. Tuntuu jotenkin kovin vaikeelta. Koko ajan rämmin niitten samojen asioiden kanssa, vaikka kuinka yritän ja yritän. Kunnon reenejä oli ehkä muutama tossa alkuvuoteen, jostain syystä en vaan saa niistä kiinni. Kiinnostus on hukassa, sama alamäki vaan jatkuu, minkä syksyllä aloitin.


Oon miettinyt, että pitäiskö välillä vähän rikkoa rajoja ja koittaa taas noita ryhmäliikuntatunteja. Siellä alkuvuoden ahtaudessa alkaisi varmaan tehdä mieli taas takaisin salille, sinne toiseen ruuhkaa. Itse asiassa muuten, täällä paikallisella salilla on ollut ihan rauhallista, ihme kyllä. Tai sitten olen ollut paikalla sopivaan aikaan. Lenkillä olen käynyt ja se on ollut ihan mukavaa, mutta toi sali tökkii nyt niin lujaa. Onneksi tiedossa on vielä muutama raju rutistus Teron kanssa, ennen kuin soppari Fitfarmin kanssa päättyy. Jos niistä saisi taas potkua, edes hetkeksi. Toisaalta nyt on talvi, ainakin vielä tänään, joten hiihtämäänkin voisi mennä.

Päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on vitutus. Töissä sen huomaa varmasti niin työkaverit kuin valitettavasti asiakkaatkin. En oo saanut kunnolla nukuttua, nukahtaminen vie aikaa tai sitten herään keskellä yötä, enkä saa unta. Saatan pyöriä pari tuntia sängyssä ja sitten nukahdan juuri ennen kellon soittoa. Todella raivostuttavaa. Eipä ole aamulenkkejä tehty taas ainakaan viikkoon. Elämässä on tulossa paljon muutoksia ja ajatukset on aika lailla sekavia. Mielessä on miljoonia asioita, vaihtoehtoja, unelmia ja haaveita. Osalle niistä on tulossa ratkaisuja aika piankin, mutta ehkä liiaksi mietin niitä. Pitäis antaa vaan asioiden olla ja edetä omalla painollaan. Ei miettiä sellaisia, mille ei voi mitään tehdä. Kun on tälläinen hetimullekaikkitännevälittömästijustnyt-ihminen, niin odottelu on vaikeeta ja se tekee levottomaksi ja kärsimättömäksi. Asiat ei valitettavasti tapahdu yhdessä yössä tai silmiä räpäyttämällä.

Olen samaan aikaan onnellinen tulevista muutoksista, en tiedä miksi kaikki silti vituttaa. Ehkä se on sitä, että kaikki ei ole hallinnassa. Minä itse en pysty hallitsemaan itseäni. Haluaisin olla jotain muuta kuin olen ja haluaisin tehdä muuta, kuin tällä hetkellä teen. Pieni tuuletus elämän monellakin osa-alueella on tulossa ja todella monikin juttu kaipaa pientä tuuletusta, pääasiallisesti mun ajatukset ja mun oma pää. Taas on syytä katsoa peiliin.

Joo, katsoin aamulla ja siellä olikin verrattain upean näköinen 38-vuotias äiti-ihminen. Ristus, mitkä silmäpussit, jotenkin niistä paisto viimeöinen valvominen ainakin puoli yhteen ja ehkä myös eilisen hieronnan aikaan saama kuona-aineiden liikehdintä. Miehin otti tässä eräänä päivänä kuvan musta, vähän niinkuin salaa. Se oli kertakaikkiaan kamala, hiukset oli suihkun jäljiltä pitkin poskia, kaikki finnit loisti ja kulmakarvat olivat tehneet hyökkäyksen noin 1/3 kasvojani. Huoh. Kysyin, näytänkö oikeesti noin kamalalta???? Hän päätti käyttää oikeuttaan olla vastaamatta kysymykseeni. Eli näytän :) Kyllä se väsymys ja vitutus paistaa läpi ihan yleisessä olemuksessakin. Sen kuulee äänestä ja huomaa eleistä, jos ihmisellä ei ole kaikki hyvin.




Mun ei tarvisi stressata mun ruokavaliota eikä saliohjelmaa, koska ne mulla on. Joku muu on ne mulle mun puolesta tehnyt, mulla on vaan ongelma pysyä siinä ja noudattaa ohjeita. Muutama päivä sitten mä olin vielä ihan kympillä mukana ja kaikki oli niin hianoo ja mahtavaa. Tästä tää taas lähteen, uusi elämä ja kaikki muuttuu, vittu, ei se niin mene muuten. Taas sieltä tuli se takinkääntäjä, joka ei pysty pitämään itseään kasassa.

Koko ajan mietin mihin mä tähtään, mitä mä haluan. Valmennushommat on kohta katkolla ja siitä olen kyllä tyytyväinen. Kohta kolme vuotta samassa leirissä on mulle ihan riittävä juttu. On aika mennä eteenpäin. On niin paljon muitakin valmennustiimejä, jotka tarjoavat palveluita. Ei pidä kulkea laput silmillä, seuraten jotain yhtä oikeaa. Mä tavallaan jo odotan, että pääsen tutustumaan muihinkin ja katsomaan mitä muuta on tarjolla. Erilaisia ajatusmaailmoita ja tapoja tehdä asioita. Ehkä sekin kaipaa tuuletusta omalta osalta. Kolme vuotta on pitkä aika. Musta vaan tuntuu siltä, että on aika sulkea ovi ja avata toinen ovi. Tämä on nyt nähty ja kulman takana voi oottaa jotain uutta ja parempaa. En silti vähättele yhtään tämän hetkistä valmennustani, olen saanut paljon ja kaikki lähtee kuitenkin itsestä. Olkoon kuinka hyvät ohjeet ja taustajoukot, jos itse et toimi oikein ei mikään mene oikein. Sekin on tässä matkan varrella nähty. Onnistumiset ja todelliset epäonnistumiset.



Tänään mulle tavallaan nousee ahdistus, kun uudet Superdieetin jaksot alkaa pyörimään. Tiedän, että olen aika kaukana siitä, mitä olin kun oma jaksoni tuli telkkarista. Tavallaan olen henkisesti pitkällä siitä hetkestä, fyysisesti ehkä vähän vahvempi. Toisaalta olen henkisesti todella hukassa ja rypenyt todella syvällä kaiken sen onnistumisen ja kovaämmä-hypetyksen jälkeen. Tiedän, miltä todella tuntuu kun asiat lähtee päin persettä, tiedän miltä tuntuu saada asiat takaisin raiteilleen ja taas lipsua. Mä tiedän epäonnistumisesta kaiken ja tiedän miltä tuntuu joskus onnistua. Mulla on tavallaan sellainen olo, että olen pettänyt kaikki mun kannustajat ja onnittelijat, sillä että oon ihan lössähtänyt ja surkea. Onneksi mistään iltasanomista ei soitettu ja kysytty miten nyt menee. Ei tarvinnut ihan suoraan sanoa, että ihan päin persettä.

Joo mä tiedän, että mun pitää vaan kerätä itteni ja olla nainen, se joka kerran onnistui. Miksi en vaan saa pidettyä itseäni kasassa, ehkä just siksi että mun henkinen kantti ei tällä hetkellä kestä.  Aina kun tämän painonsa kanssa kamppaillut, niin nämä ajatukset vaan auttamattomasti siellä mielessä on. Ei pitäisi antaa niille mitään ylivaltaa, se on tavallaan merkki heikkoudesta. Se että jää rypeen omaan surkeuteensa.

Yhtä kaikki, parempia aikoja odottelessa.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Miks mä en osaa...

Aiemmin täällä kerroin vähän omasta läskihistoriastani. Vaikka sitä kuinka ajattelisi positiivisesti ja kaikki menisi putkeen, niin välillä miettii, että miks mää oon tämmönen?
Miks mää en vaan osaa syödä oikein? Miks ruoka on mulle niin vaikee juttu, miks mä vaan en hallitse sitä, vaan se hallitsee mua? Kaikki aina kulminoituu ruokaan, mä en osaa ajatella sitä vielä pelkkänä polttoaineena, mun pitää saada edelleen ruoasta jonkinlainen nautinto, eli sen pitää olla hyvää.

En ole koskaan osannut hallita ruokailujani. Olen ääripään ihminen, joko tai, kaikki tai ei mitään? Pilkun tarkat ohjeet tai sitten lujaa päin helvettiä. Ei grammaakaan sokeria tai kilo irttareita ja levy suklaata. Oon jo tästä aiemminkin puhunut, mutta mä en periaatteessa saisi ottaa yhtäkään karkkia tai keksiä tai pullaa, homma karkaa heti käsistä. Mun pitäisi vain raudanlujana noudattaa tiukkaa linjaa, kieltäytyä kaikesta kielletystä, niin mun elämä ois helpompaa. Mulla on siis syömishäiriö, en osaa hallita syömisiäni.

Olisi hienoa, jos voisi elää kuin "normaalit ihmiset" välillä vähän relata ja palata takaisin ruotuun juhlien jälkeen, mutta mä en sitä osaa, vielä. En tiedä mistä tämä kaikki juontaa juurensa. Mikä on mennyt vikaan, että musta on tullut tällainen? Se on hirveän raskasta miettiä näitä juttuja. Joku voi sanoa, että miksi mietit? Niinpä, en tiedä itsekään.  Mulla on päässä vikaa, kun mietin niitä liikaa. Ruoka hallitsee ihan liiaksi ajatuksiani.

Huonoina aikoina iltaisin mietin, että tää oli kyllä viimeinen mättö. Mä en tarvii sokeria mihinkään, mun ei tarvii syödä varastoon, ruoka ei maailmasta lopu. Aamulla taas on vähän parempi fiilis, niin taas mietitään että mitäs sitten söis. Jos mä nyt jotain vähän ohi ruokavaliosta, eihän se siihen kaadu. Mitä vittua? Kyllähän se kaatuu, se ei vaan sillä hetkellä tule mieleen. Mä oon just se, jonka maailma kaatuu siihen paikkaan, kun ei mennä ohjeiden mukaan. Se tulee vasta mieleen sitten, kun on jo sorruttu. Ja ihan sama, antaa mennä vaan, lisää vaan ja kaksin käsin. Ei tässä enää ole mitään tehtävissä. Homma kusi jo, katotaan sitten myöhemmin.

Tästä ääripää-elämästä pitäisi opetella pois. Mä varmasti toistan itseäni, mutta nää on mulle vaikeita asioita ja työstän niitä joka päivä. Mulle on sanottu, että ethän sä voi koko elämää noudattaa tollasta ruokavalioo, sähän oot naimisissa ton keittiövaa'an kanssa. Kyllähän sä voit kaikkee syödä, kun syöt kohtuudella. KOHTUUDELLA, no kun mä en saatana osaa. Kyllä kaikkee pitää voida syödä. EI PIDÄ!!!!! Mielestäni on ehdottoman tärkeää tällaisen ruokaholistin läheisille ja tuttaville ymmärtää se, että jos ihminen kieltäytyy ruoasta se ei välttämättä ole epäkohteliasta tai huonoa käytöstä. Toinen ei vaan välttämättä halua ottaa, koska tietää mihin se johtaa. Et voi koskaan tietää, millaisia tunteita ja reaktioita jossain ihmisessä ruoka voi aiheuttaa. Sen tietää vain sellainen, joka on itse vääntänyt näiden asioiden kanssa. Tällöin tyrkyttäminen ja "kylläsänytyhdenvoitottaa"- lauseet ei paljon auta. Eikä ainakaan kannata tehdä asiasta suurta numeroa. On kuin ei siinä olisi mitään kummallista. Mun mielestä on ihan normaalia, jos joku kieltäytyy ottamasta esim. kakkua, ei siinä ole mitään pahaa, se on jokaisen omavalinta. Toisten takia ei tarvi tehdä uhrauksia oman hyvinvointinsa takia, tässäkään asiassa.

Itekin usein mietin, että miksi mulla on joku ruokavalio, jos en sitä edes osaa noudattaa. No, just siks että mulla olis edes joku runko mitä noudattaa. Fiilis on mahtava, kun kaikki menee loistavasti hyvin, syöt juuri oikeaa ruokaa ja ohjeiden mukaan. Ei mitään harha-askelia, ei mitään ylimääräistä tai liian vähän. Mun on helppo pitää pääni, tavallaan, kun olen jotain päättänyt. Mutta, kuten sanottu, jos löysään yhtään, takaisin paluu on kuusi kertaa vaikeampaa. Ei tarvita kuin yhdet kissanristiäiset tai joku muut ylimääräinen meno, jossa ei muka voi kieltäytyä syömästä. Se oli sitten siinä. Mä en osaa nauttia siitä, että joskus söisin jotain muuta, mä vaan koko ajan mietin, mikä meni väärin? Koska se mulla väistämättä vielä johtaa siihen repsahtamiseen, pysyvästi. Poden huonoa omaatuntoa, jos syön jotain muuta kuin sitä mitä saisin ja silti syön. Hieno kombinaatio.

Mä saatan monen mielestä olla outo muovikippojeni kanssa, mutta sille linjalle en oo lähtenyt että olisin juhliin tai kylään kantanut omia eväitä. Enhän kuitenkaan ole mikään fitness-kisaaja. Pyrin luovimaan niin hyvin kuin mahdollista. Liian pitkät ateriavälit taas saa vastaavasti kropan siihen tilaan, että nälkä ei menekään sillä normiannoksella ohi, vaan tekee koko ajan mieli lisää ruokaa. Tällä hetkellä syön viisi ateriaa päivässä, pyrin pitämään 3-4 tuntia väliä, kyllä se nälkä sitten ilmoittaa kun on aika syödä. Jos söisin jotain muuta, esim karkkia tai muuta paskaa, niin eipä sitten enää teekään mieli kunnollista puhdasta ruokaa.  Sekin on jännä juttu.

Mutta varmasti niin kauan kuin en osaa itse omaa ruokailuani hallita, tarvitsen jonkun joka mulle tekee ruokavalion ja antaa ohjeet, kattoo vähän perään. Toisaalta, eihän kukaan kotiin saakka tule katsomaan mitä sä oikeesti syöt. Mutta kyllä sen omassa olossaan huomaa, jos ei ole ihan ohjeiden mukaan menty. Tälläkin hetkellä maksan itteni kipeeksi omasta ruokavaliosta ja saliohjelmasta ja siltikään en ole aina ollut riittävän motivoitunut tekemään ohjeiden mukaan. Halu pitää lähteä itsestä vaikka joku muu sulle ohjeet ja neuvot antaa.
Paras neuvo tässäkin kohtaa lienee, KATTO SINNE PEILIIN! Sieltä se totuus tulee.

Valokuvista on hyvä seurata omaa muutosta sekä laihtumisen että lihomisen kannalta. Sieltä se totuus hyppää silmille. Itse motivoin välillä katsomalla oman ohjelmani alusta loppuun,  siinä on shokkihoitoa oikein huonoille päiville. Vastaavasti käyn kaivamassa facebookista kaikki hyvä,hyvä, hianoo, loistavaa, ootkovaämmä-kommentit ja saan niistä lisää tarmoa, jos motivaatio on hukassa. Tällä hetkellä mua motivoi auttamattomasti kesän puolimaraton, jota ei kyllä tällä massalla juosta. Ilmottauduin maaliskuussa alkavaan juoksukouluun ja ajattelin sitä kautta tutustua tähän juoksuun. Sitä helposti lähtee joko liian kovaa tai liian löysästi liikkeelle, kun ei oikein ite tiedä mitä pitäis tehdä. Mutta tässäkin kaikki lähtee lautaselta, maratonikaan ei pelasta jos ruokavalio on päin persettä.



Mistähän tää ajatus taas lähti, tulipa tuuletettua taas pahaa mieltä.




Kuvien välillä aika tarkkaan 3 vuotta, en ole ihan parhaimmillani nytkään, mutta parempaan suntaan menossa.

torstai 8. tammikuuta 2015

Mihin sitä tähtäis....




Olen tässä pidemmän aikaa miettinyt, että mitä mä tältä liikunnalta ja elämäntavalta oikein haluan. Kohta kolme vuotta olen suhteellisen läheltä seurannut ns. fitness-elämää. Muutama vuosi takaperin en olis voinut kuvitella meneväni ensinnäkään vapaaehtoisesti salille saatikka kisoihin katsomaan viimiseen saakka viilattuja kehonrakentajia tai fitnessnaisia. Ja niin vaan kävi. Tänä vuonna kävin katsomassa Tampereella karsinnat ja olin oikein NordicFitnessExpossakin, tosin ihan työmielessä. Aikamoinen tapahtuma itsessään.

Siinä sivussa olen useasti miettinyt olisko musta siihen. Treenata kroppa timmiin kuntoon, noudattaa orjallisesti ruokavaliota päästäkseni tavoitteeseen ja vielä lopuksi nousta lavalle arvosteltavaksi ihmisten eteen. Arvostan todella niitä, jotka sitä tekee. On hienoa katsoa, miten hyvältä ne treenatut kropat siellä lavalla näyttää. Huikeeta. Ihan maallikon silminkin siellä kyllä huomasi selkeitä eroja, onhan se arvostelulaji ja sinällään aika julmaa, kaikki on muutamasta minuutista kiinni. Sen eteen on tehty ihan järjetön määrä duunia. Itehän en tästä mitään tiedä, mutta olen vähän sivusta seuraillut. Siinä pitää olla tukijoukot ja rahapussi kunnossa, kun siihen hommaan lähtee.

Se kurinalaisuus ja tavoitteiden asettaminen siinä ehkä eniten kiehtoo. Olen miettinyt, että ensinnäkin olisko musta siihen. Olisinko riittävän pitkäjänteinen yrittämään. Jaksaisinko tähdätä pitkälle ja lähtee koittaan. Tavallaan haluaisin nähdä olisko musta siihen, olisko kroppaa edes mahdollista saada siihen kuntoon, että voisi kiivetä lavalle kimaltavissa bikineissä. Mä vähän pelkään, että ei  ole. Mulla on ollut niin pitkään ylipainoa ja iho on venynyt ja kutistunut. Se ei tässä iässä enää palaudu tuosta vaan. Olishan vallan kommeeta, kun vaalenapunaisen bikineiden timanttien välistä roikkuisi ilonen ihopoimu, tyhjä pussi venynyttä nahkaa. Ihanaa ja sairaan houkuttelevan näköistä muuten. Miten kaikki raskausarvet ja muut siellä kisaväreissä näkyisi? Se kisakunto jo olisi tavoittelemisen arvoinen, mutta onko siinä tarpeeksi porkkanaa, jos ei ole kuitenkaan tarkoitus ikinä sinne lavalle nousta. Sepä se.

Toisaalta mä en oo yhtään niin blingbling-ihminen. Varmaankaan en oppisi kävelemään korkkareillakaan ilman, että olisin turvallani lavalla. Mun poskilihakset ei ehkä kestäisi sitä, että mun pitäis näyttää aidosti helvetin onnelliselta. Vaikka pitkä asiakaspalvelutausta onkin. Monia juttuja sitä miettii, mutta kaikkee on mietittävä että tulee johonkin ratkaisuun. Joku aika sitten mä olin vielä ihan tavallaan tosissani, että voisin vaikka lähtee yrittään, mutta pikkuhiljaa oon muuttanut vähän mieltä, ei musta taida siihen olla. Jätetään asia hautumaan, koska mulla on tapana muuttaa mieltäni ja välillä tehdä vähän liiankin nopeita käännöksiä kesken kaiken.






Viime aikoina mua on kyllä alkanut kieltämättä kiehtomaan myös voimanosto, joka on sitten taas ihan oma lajinsa. Sitä on mulle ehdotettu jo useammankin henkilön toimesta.
Onhan tämä mun ruumiinrakennekin enemmän sellainen voimanaisen tai kuulantyöntäjän. Naisellinen, pieni ja hento ei välttämättä ole ihan osuvia adjektiiveja kuvailemaan mua. Oikeesti mä tykkään käyttää voimaa ja kai sitä vähän on kroppaan kertynytkin. Tykkään vetää maasta ja kyykätä, yrittää aina vähän enemmän kuin viimeksi. Se on sitä haastamista, josta tykkään. Hyvänä päivänä, kun homma kulkee, se on todella palkitsevaa. Haluan olla voimakas, en voimakas naiseksi. Voimanostossa ei sinänsä tästä raamikkaasta olemuksestakaan ole mitään haittaa.

Sepä se, siinäkin yksi mitä voisi lähteä kehittämään, viemään vähän pidemmälle. Omassa päässäni mun pitää vaan tehdä ne ratkaisut, mitä mä oikeesti ja enemmän haluan. Ehkä mä pohdin tätä vielä vuodenkin päästä, ehkä teen päätöksen ennen kuin huomaankaan. Mutta ilman kunnon tavotteita treenaaminen ei ole mun juttu. Mulle ei riitä se, että pidetään tässä vaan kuntoa yllä. Motivoidun parhaiten, kun on joku juttu, mihin tähdätä. Ailahteleva mieli välillä torpedoi kaikki haaveet, kun mieli muuttuu harva se päivä. Tänään haluan body fitness-kisoihin, huomenna voimanostokisoihin ja ylihuomenna haluan olla vaan urheilullisesti yleispätevä. Ei oo kulkaa helppoa. Välillä teen päätöksiä, joita kadun jo ennen kuin mitään on tapahtunut ja joskus veivaan asioita edestakas tulematta koskaan mihinkään lopputulokseen.


Mutta ensin mun pitää kai juosta se pirun puolimaratoni alta pois. Sitä ennen ei varmaan ihan hirveesti voi voimailua harrastaa. Edelleenkin ne ekat juoksuaskeleet on ottamatta. 






 

tiistai 6. tammikuuta 2015

Urheilullisia haaveita






Huomenna on se päivä, kun mun piti aloittaa opiskelut Varalan Urheiluopistossa, liikunnanohjauksen peruskurssilla. Neljän kuukauden intensiivinen katsaus kaikkeen mahdolliseen liikuntaan. Kaikki piti olla kunnossa, töistä oli sovittuna opintovapaa toukokuulle asti, koulupaikka oli varmistettu ja hommat siinä mallissa, että voin tammikuussa aloittaa koulun. No mutta, en sitten saanutkaan myönteistä päätöstä aikuisopintorahasta Koulutusrahastolta, joten piti jättää haave toteuttamatta. Ei perheellisellä, asuntovelkaisella ole vain yksinkertaisesti varaa istua koulussa opintotuen varassa. Tai ehkä jollain on, mutta mulla valitettavasti ei.

Vitsit mä olin vihainen, itkin ja kirosin. Ehkä en ollut ottanut asioista tarpeeksi selvää etukäteen. Olis kai se pitänyt arvata, että tää ei onnistu. Pessimisti ei pety, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Olin niin henkisesti valmistautunut aloittamaan koulun, että se oli todellinen isku vasten kasvoja, kun sain tietää Koulutusrahaston päätöksestä. Tiedän, että lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ovat todella onnellisia siitä, että sain kielteisen päätöksen enkä päässyt aloittamaan koulua. Se on vaan sellainen harrastukseen liittyvä koulutus, onko siitä mitään hyötyä. Ethän sää nyt voi tollaseen mennä. Sillai kai, ei menty ei ja joku on siitäkin onnellinen.

Paskaaks siinä sitten. Luulen, että syksyn masentava alamäki treenien ja ruoan suhteen sai todellisen sykäyksen tästä kotiini tulleesta paperista. Siitä sitten perumaan koulupaikkaa ja opintovapaata. Ei auta, oli vähän huono omatunto joka suuntaan. Olin sopinut asioita, joita en sitten pystynytkään toteuttamaan. Annoin sille pahalle mielelle vallan ja sitä jatkui turhan pitkään. Tällä hetkellä olen sinut asian kanssa, mutta oli se pitkään ihan perseestä.

Aloin miettimään uusia vaihtoehtoja toteuttaa haavettani liikunnallisen ammatin parissa. Onhan sitä kaikenlaista tarjolla, kun oikein innostuu kaivamaan. On monta eri tahoa, jotka tarjoaa koulutusta mm. personal traineriksi. Ilmottauduin siinä riemuissani yhteen ja sain taas töistä sovittua jutut kuntoon. Maksoin varausmaksun ja odotin vaan kurssin alkua. Kunnes, menin Spartanin kahvakuulaohjaajakurssille joulukuussa. Sain tietää, että heilläkin on tarjolla pt-koulutusta. Juurikin sitä toiminnallista treeniä, kahvakuulaa, kehonpainoharjottelua ja voimatankoharjoittelua. Tää on niin mun juttu. 

Siltä istumalta kurssin jälkeen lauantai-iltana hotellihuoneessa laitoin sähköpostia ja ilmottauduin kurssille. Mahduin mukaan, olin ihan varma, että kurssi on jo täynnä. Olin onnellinen päätöksestäni ja olen edelleen. Kurssi alkaa maaliskuussa ja se kestää seitsemän viikonloppua. Tulen siis viettämään kevään aikana usean viikonlopun Suomen ehkä kauneimmassa kaupungissa Turussa ja odotan jo innolla. Tätä haavetta ei mikään saa kaatumaan. Pystyn suorittamaan kurssin ilman, että se vaikuttaa työntekoon.  Ihan törkeen hienoa ja olen ihan helvetin onnellinen.

Joku voi ajatella, että mitä helvettiä toi nyt menee jonnekin pt-kurssille? Niinpä, mietin itekin välillä. Mutta oon ihan tarpeeksi elämästäni tuhlannut sille ajatukselle, että mitä muut mun tekemisistäni ajattelee? Miksi, en sitä tiedä. Ei kai mun tarvi, haluan sinne ja sillä selvä. Ehkä mä jonain päivänä haluaisin olla avuksi itseni kaltaisille epätoivoisille elämäntapamuuttajille. Väitän tietäväni näistä asioista ihan helvetisti ja osaan samaistua monenkin tilanteeseen ihan omasta kokemuksesta. Pitkää kokemusta mulla ei liikunnansaralta ole, mutta se on ollut sitäkin intensiivisempi kausi. Hienointa tässä on ehkä se, että pääsen näkemään vähän toisenlaistakin treenitapaa tämän salihomman lisäksi.

Nyt mä olen viikon verran ollut ruokailun ja treenin suhteen ihmisiksi. Treenit maistuu taas mukavalta ja uskallan väittää, että olen takaisin raiteilla. Ainakin haluan siellä pysyä tästä eteenpäin. Tällä hetkellä mun pitää olla totaalisesti mukana tässä hommassa, nyt ei voi antaa siimaa eikä löysää, pitää pitää katse edessä päin. Kävin aamulla vaa'alla, eikä se ollut kaunista katsottavaa, voin kertoa. Tiedän ainakin mitä teen seuraavat kuukaudet. Syön oikein ja teen joka ikisen treenin kunnolla. Nyt syksyn surut saa unohtua ja näillä mennään.

Otin tossa pari päivää sitten kuvan tästä läskiintyneestä kropastani. Katotaan mitä sille kevään aikana saan tehtyä.
 

lauantai 3. tammikuuta 2015

Henkimaailman juttuja



Vuosi vaihtui ja päästiin uuteen alkuun, jokainen tavallaan. Toiset jatkaa samalla hyväksi havaitulla tavalla ja toiset tekee muutoksia elämäänsä. Se onko ne pysyviä, jää nähtäväksi. Ajatukset on suuria tai vähän pienempiä, muutokset on joko suuria tai pieniä. Toivottavasti tämä on monelle se viimeinen muutos, se pysyvä muutos. Itse taistelen edelleen kohta kolme vuotta sitten aloitettua muutostani eteenpäin. Ei se niin helppoa ole, mutta jokainen oikea askel on kotiinpäin.

Mä aloitin uuden vuoden lenkillä. Aamulla oli todella paska fiilis, turvotti ja väsytti. Muutamien viikkojen paskat eväät ahdisti, niinpä päätin viedä itseni lenkille. Kello oli vasta ehkä seitsemän, kun painelin menemään liukkaalla tiellä. Ajatukset aina lähtee liikkeelle, kun pääsee pihalle, saa raitista ilmaa ja siinä itekseen tulee mietittyä kaikenlaista. Mötley Crüen Kick start my heart soi kuulokkeista ja mä aattelin potkasta itteni liikkeelle. Näin se kävi, yksinkertaista. Päätin, että tämä vuosi mennään ilman karkkia ja sokeria ylipäätään. Lopetan vinkumisen ja teen itelleni ja lähinnä ajatuksilleni jotain. Jos jatkan hyvin alkanutta alamäkeä löydän itseni kohta taas satasen kerhosta ja sinne en halua. Lenkin jälkeen söin aamupalan ja lähdin salille. Pitkästä aikaa sekin tuntui mukavalta, tuli oikein hiki enkä lähtenyt kesken pois.





Jo pelkästään se, että ei ajattele koko ajan että vittu mitä paskaa, saa tekemisen maistumaan. Niinkuin Jutta joskus sanoi, että ei saa jäädä sinne paskataajuudelle vellomaan. Se on kyllä ihan totta. Mutta siinä vaiheessa kun kaikki vituttaa, niin se positiivinen höpötys ja kannustus ärsyttää ainakin mua henkilökohtaisesti. Kerää ittes ja ajattele positiivisesti ei auta, jos omassa päässä kaikki on perseestä. Mun pitää ainakin ite löytää se ratkaisu ja tie siihen, että pääsen pois sieltä paskataajuudelta. Nyt mä oon sen löytänyt. Silti ei olla missään vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa, mutta fiilis on hyvä ja tekeminen tuntuu taas oikealta.

Tossa ennen joulua taistelin paskojen treenien kanssa ja siitä ei oikein tullut mitään. Kuten aiemmin kerroin, lähdin jopa kesken treenin salilta pois, kun ei siitä vaan tullut mitään. Eilen sitten päätin koittaa, josko se tanko sieltä maasta taas nousisi. Kuukausi takaperin sain hädin tuskin ehkä 60 kg vedettyä maasta, kun vielä alkusyksystä sain 120 kg. Tuntui että voimatkin hävis vitutuksen mukana ja niinhän se on, päästä se suurimaksi osaksi on kiinni. Pitää uskoa itteensä ja omaan tekemiseen, sitä ei kukaan voi yksinkertaisesti sun puolesta tehdä. Tsempata toki voi toista, mutta se halu ja usko pitää lähteä itsestä. No siinä muutaman kerran vetelin kevyemmillä painoilla ja lisäilin painoa ihan reippaasti, kun se tuntui kulkevan. Löin sen 120 kg tankoon ja päätin, että ainakin kerran se nousee ja se nousi kaksi kertaa. Suustani pääsi hiljainen JES!!!! ja loppureeni menikin pieni hymy huulilla. Mä löysin sen tahdon ja halun, sen mikä on ollut hukassa.

Kaikki on siis kiinni omasta halusta ja siitä, että tahtooko jotain asiaa vai ei. Olen löytänyt sen halun, olla jotain muuta kuin valittava,  läski perheenäiti. Haluan olla voimakas ja hyvinvoiva äiti. Halua olla taas iloinen ja olla murehtimatta mitä pitäisi tehdä, kun teen niin kuin pitää tehdä. Sain eilen uuden ruokavalion ja treeniohjelman silmällä pitäen ensikesän hullua maratonajatusta. Vielä en ole uskaltanut juoksuaskelia ottaa, mutta pian se on aloitettava jos heinäkuuussa meinaa juosta puolimaratonin.

Ja mitä tohon ruokailuun tulee, niin senkään merkitystä henkiselle hyvinvoinnille ei voi väheksyä. Olen nyt kokonaista kolme päivää syönyt puhtaasti ilman pienintäkään harha-askelta ja nyt jo tuntuu ihan erilaiselta. Yhtään ei ärsytä olla naimisissa keittiövaa'an kanssa ja syödä ohjeiden mukaan, kun näin pienessä ajassa huomaa eron. Turvotus on laskenut ja on heti kevyempi olo. Mahtavaa!!!! Näillä mennään ja tarkoitus on pysyä tällä hyvällä taajuudella mahdollisimman pitkään. Ei muuta kuin voimakasta alkuvuotta kaikille ja jaksakaa painaa niitten muutosten eteen, lopussa kiitos seisoo ja hyvä olo puhuu puolestaan.

 

 

torstai 1. tammikuuta 2015

Uusi vuosi ja uusi elämä

Näinhän se menee, aika monella. Nyt on aika tehdä lupaukset ja katsoa sitten vuoden päästä miten meni. Mulla oli ainakin vuosi sitten paljon mielessä. Piti kiinteyttää itsensä bikinikuntoon, kun huhtikuussa lähdettiin etelään. Miten kävi? Olin mä bikinit päällä, mutta en todellakaan missään bikinikunnossa. Siis siinä kunnossa, missä olisin halunnut olla. 

Kuva huhtikuulta, enää ei olla ihan tässä kuosissa.


Alkuvuodeksi otin nettivalmennuksen, koska soppari Fitfarmin kanssa loppui tammikuun alkuun. No, eihän siitä mitään tullut, joten paniikinomaisesti aloitin uuden pt-valmennuksen maaliskuussa. Alku alkoi ihan hyvin ja kesäkin meni kai ihan ok. Paino sahasi, koska ruokailuissa oli ongelmia. En siis tehnyt niin kuin käskettiin. Reenit kuitenkin kulki, joten tunsin olevani jollain tapaa oikealla tiellä. Syksyllä tuli totaalinen loppu. Ei huvittanut enää lähteä salille. Vitutti niin, että veri ei kierrä.

Tuli niin totaalinen loppu. En juuri katsonut mitä suuhuni laitoin, otin kahden viikon totaalisen levon. En tehnyt mitään. Tätä ennen olin pari kertaa lähtenyt kesken reenin salilta, koska siitä ei vaan tullut mitään. Ei niin mitään. Hirveetä pakko pullaa. Iski jonkinlainen kapina sitä kaikkea vastaan, mitä olin tehnyt. Vaikka tiesin sen tehneen pelkästään hyvää, yritin jollain tapaa kapinoida sitä vastaan. Miks mä tätä teen? Itelle vai jollekin muulle? Senkö takia, että paperissa lukee niin, vai siksi että haluan tehdä niin?
Marraskuussa olin Teron reeneissä, hän sai puhuttua päähäni järkeä. "Et halua sinne mistä lähdit. Jos ruoka on sun ongelma, sun pitää keskittyä siihen, että syöt oikein." Ihania sanoja, just oikeeseen hetkeen. Sillä hetkellä.

En mä kuitenkaan saanut otetta itestäni ja tekemisistäni. Sama homma jatkui. Kävin salilla ehkä pari kertaa viikossa, vaikka mulla oli uusi hyvä ohjelmakin, mutta silti en vaan saanut kiinni. Oli paska olla. Huono syöminen sai jättämään salikerrat väliin, laiskotti, ei huvittanut. Reeni ei kulkenut, en lähtenyt edes lenkille.

Ja mitä sain palkaksi tästä kahden kuukauden laiskuudesta. Läskiä, painoa lisää. Lihakset tuntuu hävinneen jonnekin laardin alle. Mulla ei ole enää (omasta mielestäni) hienoja olkapäitä, selästä ei erotu lihakset.  Voimat on hävinneet jonnekin. En jaksa kyykätä vanhoilla painoilla, maasta ei nouse kuin lasten painoja. Ja taas vituttaa, niin että veri ei kierrä. Olo on raskas. Oon syönyt kaikkea sitä paskaa, mitä söin ennen koko ajan. Onneksi en ihan siihen tahtiin, kuin silloin. Oon tehnyt kaikki just niinkuin en saisi tehdä. Riittää kun kattoo peiliin, siellä on ihan hirveän huonovointinen nainen, joka on turvoksissa paskasta ruoasta ja liikkumattomuudesta. Unet on jäänyt vähiin, koska en huonolta ololtani ole saanut nukuttuakaan kunnolla.

Ja mitä tästä opin. Sen, että tätä en halua. Haluan olla taas oma reipas itseni. Hilpasta aamulla lenkille ennen töitä. Lähteä salille täynnä tarmoa, tekemään kivoja juttuja. Tai ei se niin kivaa aina ole, mutta se olo sen jälkeen on huikea. Tästä lähdetään rakentamaan treenillisesti hyvää vuotta. Keskitytään siihen, että homma pysyy raiteilla. Mä tarviin edelleen jonkun, joka mun perään kattoo. Vaikka mä en ookkaan tänä vuonna tehnyt oikeestaan muuta kuin reenit niinkuin olisi pitänyt. Ehkä mä vaan tarvin tänkin herätyksen ja ravistelun. Piti ite tajuta miten metsään sitä on mennyt. Itsestä pitää myös lähteä se halu muutokseen.

Tällä hetkellä mietin myös tätä vuotta. Valmennukseni Fitfarmilla tulee päätökseen maaliskuulla, mä luulen että se on sitten siinä. On kääntää sivua ja katsoa mitä tulevaisuudella on annettavana. Tämän lisäksi olen heinäkuussa osallistumassa puolimaratonille. Luit oikein, puolimaratonille, osuvasti Pullukka Runille. Sitäkin ajatellen pitää saada painoa ja massaa pois. Ei se juoksu tällä ruholla onnistu. Siinä lienee tavoitetta alkuvuodelle, kunhan saisi juoksuharjoittelut alkuun.

Lupaan tehdä parhaani, tehdä niinkuin käsketään ja olla hiukan positiivisempi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin.