Riitta

Riitta

maanantai 26. tammikuuta 2015

Herätys!

Sain eilen pientä ravistelua ja kannustusta odottamattomalta taholta. Tuntui hienolta, että jotakin ihmistä kiinnostaa sun hyvinvointi ja mielentila, vaikka ei olla juurikaan oltu tekemisissä. Mahtavaa perseelle potkintaa ja ajatusten avausta! Herättäviä ajatuksia. Tässä ollaan oltukin syvissä vesissä, suorastaan naurettavan syvissä, vaikka mitään todella pahaa ei ole edes tapahtunut. Toiset on sairaita ja mä vaan omaa laiskuuttani tässä itken, mutta asiat saa välillä vähän kohtuuttoman suuret mittasuhteet.

Todellakin sitä pitäisi välillä ajatella asia niin päin, että kuinka pitkälle sitä on jo tähän mennessä päässyt. Oon kaukana siitä kolmen vuoden takaisesta yli satakiloisesta geishanpuputtajasta, vanhasta salaherkuttelijasta. Onneksi. Sain silloin pudotettua painoa melkein 30 kiloa. Enää ei olla niissä mitoissa, mutta onneksi ei siellä sadassa kilossakaan.





Mussa on valitettavasti vähän sitä itsesäälissä kieriskelijän vikaa. En osaa olla millään tavalla ylpeä omista aikaansaannoksistani, en tajua ite miten paljon olen tehnyt. Joskus pitää oikein kaksi kertaa kuunneella, kun joku sanoo, että oot tehnyt kovan työn ja ole siitä ylpeä. Ai mää vai? Älä nyt, ei se mitään ollut. Tästä ajattelutavasta on ihan käsittämättömän vaikea päästä pois. Miksi ihmisen on vaikea ottaa kohteliaisuuksia vastaan? Olla omista tekemisistään aidosti ja terveellä tavalla ylpeä. Ehkä just siks, että aina opetettu, että vaatimattomuus kaunistaa ja kissa kiitoksella elää. Mitä muutkin ihmiset ajattelee? 

Niin justiinsa. Älä edes yritä, kun pilalle se kuitenkin menee. Olishan se vähän paremmin voinut mennä. Kun ei tee mitään, ei voi tehdä mitään väärin. Tämä aforismien lista on loputon, olen nämä kuullut elämäni aikana niin monta kertaa. Lähtökohtaisesti odotetaan sun epäonnistuvan kaikessa. Sitten kun sillä menee taas huonosti, niin se ostaa suklaata ja syö suruunsa. Lihottaa ittensä takaisin. Mahtokohan se polttaa sillat takanaan? Kun usko sun tekemisiin on tätä luokkaa, on helvetin vaikeeta  olla ylpee omista aikaansaannoksistaaan. Pitäis vaan nousta kaiken tämän yläpuolelle, mutta miten se on niin vaikeaa.

Kaikesta tästä epäonnistumisen kulttuurista huolimatta olen elämässäni onnistunut mielestäni aika helvetin hyvin, oikeesti. Olen ollut elämässäni tasan kaksi viikkoa työttömänä, mulla on ollut aina työpaikka. Ystäviä ympärillä, elämä ja työpaikat on tuonut uusia ystäviä. Oon äitinäkin kaikista epäilyistä huolimatta selviytynyt ihan hyvin, lapset on vielä ainakin hengissä ja henkisesti suht vakaita. Olen edelleen saman miehen kanssa, vaikka yhteiseen tulevaisuuteemme ei kukaan uskonut. Tv-ohjelmakin meni ihan jees, vaikkei ketään varsinaisesti kiinnostanut onnistuinko vai en. Ja miten se homma eteni, pelko oli ehkä suurin miten mokaan itteni siellä. Osasin käyttäytyä, koska mulla on syöpynyt takaraivoon ajatus, mitähän muut tästä ajattelee. Jännää miten niin läheltä tulee niin paljon epäilystä sun suoritumisen suhteen. 

Olisinhan mä voinut valita monta asiaa elämässäni toisin, mutta en olisi tässä tällä hetkellä. Asiat on pääasiallisesti hyvin. Ainahan on parantamisen varaa, mutta pitää olla tyytyväinen. Sen tiedän, että olen levoton luonne, toimin impulsiivisesti. En aina osaa olla tyytyväinen siihen mitä mulla on ja kyllästyn helposti. Toistaiseksi olen elämässäni selvinnyt hengissä. Toisaalta, pitää välillä ottaa riskejä ja hypätä johonkin uuteen ilman isompia pelkoja. Oon mä niin tehnytkin. 

Se mitä elämä on opettanut, on se että kaikille ihmisille ei kannata kaikkia suunnitelmiaan kertoa. On sellaisia ihmisiä, jotka ei vaan koskaan tue sua millään tavalla, eivät usko suhun ja käskevät aina miettiä vielä. Elämässä ei vaan pääse eteenpäin, jos aina jää miettimään. Joskus pitää uskaltaa päästää irti ja antaa mennä. Pitää olla rohkea.



Tällä hetkellä mun pitää olla rohkea ja päästää irti mun negatiivisesta ajattelusta. Oppia arvostaan itseäni, koska ei sitä kukaan mun puolesta tee. Mulla on onneksi ympärillä myös niitä ihmisiä, jotka uskoo muhun ja yksi joka antaa mun toteuttaa omia unelmiani. Ehkä se ei vaan jaksa sanoa vastaan, tai sitten se oikeesti uskoo muhun. Koska negatiivinen ajattelu kasvattaa vaan sitä negatiivista ajattelua. Pitää kääntää se paskataajuus pois ja alkaa tekemään. Ei kukaan tätä mun valittamistani ikuisesti jaksa. Toisaalta pitää löytää se tekemisen ilo ja se into, millä joskus on oltu liikkeellä.




 

1 kommentti:

  1. Tätä tää varmaan on, itseensä tutustumista ja hyväksymistä. Kuulostaa tosi jeesustelulta, mutta näin se varmaan on. Sitten kun noi onnistuu ja pystyy aika ajoin taputtamaan itseään olkapäälle, luulen ratkaisun avaimen löytyneen.
    Kyllä me kuule oikealla tiellä ollaan!

    VastaaPoista