Riitta

Riitta

lauantai 24. tammikuuta 2015

Kuka ei kuulu joukkoon

Kenen joukoissa seisot ja mikä sitten meni väärin?

Tiedän, että olen jo monessa blogissa viistänyt tätä aihetta, mutta nyt päätin alkaa tökkimään muurahaispesään. Päässäni käy ajatuksia aamusta iltaan niin paljon, että en edes tiedä mistä ottaisin kiinni ja mitkä niistä on todellisia. Joten täältä tulee nyt asiaa, joka on sitä mitä minä ajattelen ja olen ajatellut. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.



Olen siis pitkään ollut ison porukan seassa valmennuksessa. Ensimmäinen vuosi jatkettiin ohjelman jälkeen, vähän kuin pakon sanelemana, koska tunsin, että tarvitsen tukea omaan tekemiseeni ja kaikki elämäntapamuutoksessa oli vielä ihan alussa. Eikä siinä mitään homma meni ihan ok, sen ekan vuoden. Hommassa oli mielekkyyttä, kehitystäkin kai jollain tapaa tuli ja ruokavalion pitäminenkin meni suht helposti. Vuosivalmennus loppui, otin nettivalmennuksen ja ajattelin, että tällä mennään. Kesäksi bikinikuntoon ja mitä näitä nyt on? Niin justiinsa, ajatus kaunis, toteutus heikko.

Kesken nettivalmennuksen painoin paniikkinappulaa. En mä pärjää yksin, tarviin tukea ja apua. Yhteyttä äkkiä valmennukseen, pääsenkö vielä takaisin ja uusi vuosivalmennus. En oikein osannut hakea apua muualtakaan, siihen tuttuun ja turvalliseen, kerran hyväksi koettuun oli helppo palata. Pian sen jälkeen ja oikeastaan ennenkin mietin, että olenko valmis sitoutumaan vuodeksi rahallisesti tähän juttuun? Riittääkö mulla motivaatio saamaan rahoilleni vastinetta? Riittääkö motivaatio alkuunkaan? Näitä epäilyksiä olisi pitänyt kuunnella, koska totuus on se, että rahani ovat menneet hukkaan. En ole ollut puoliksikaan niin motivoitunut kuin kaksi vuotta sitten. Olisi pitänyt kuunnella sitä ensimmäistä ääntä, joka sanoi että älä lähde enää tähän. Onhan tää ollut aika surullista ja helvetin turhauttavaa sekä valmennettavalle että valmentajalle.

Multa on puuttunut palo, halu tehdä asioita, en ole noudattanut ohjeita ja olen muuttanut mieltäni monta kertaa vuoden aikana. Tälläkin hetkellä mietin koko ajan, että mitä mä haluun? En edelleenkään tiedä. Sellanen kelluminen jossain ei ole kehityksen kannalta hyvä. Mä en ole kokonut tarpeelliseksi raportoida tilanteestani valmentajalle riittävästi. Mä oon sössinyt, omapahan on ongelmani. Mun pään sisälle, mun ajatuksiin ei pääse kukaan. Tahto pitää lähteä itsestä, ei kukaan voi tehdä sun puolesta asioita. Ohjeet ja neuvot sä saat, mutta ite pitää tehdä se työ ja toteuttaa ne ohjeet. Tästä mä en oo saanut kiinni. Ehkä aina muutaman päivän sieltä täältä, todellista hyvää aikaa on ollut maksimissaan kaksi viikkoa putkeen. Se on ihan totta. En vaan ole jaksanut raportoida, koska mua ei pysty väkisin motivoimaan. Mun pitää ite haluta. Oikeestaan tää on ollut sekä henkisesti että fyysisesti helvetin raskas vuosi.

Niitä aamuja, kun mietin että onko tässä mitään järkeä on ollut reilusti enemmän kuin niitä hyviä aamuja, jolloin kaikki on ollut selvää. Sille mikä mun päässä on klikannut näin pahasti en ole keksinyt mitään järkevää ratkaisua. Ehkä mä oon väsynyt tähän kaikkeen, kaipaan vaihtelua. Jotain uutta, jotain erilaista.

On ollut todella raastavaa käydä esimerkiksi oman tiimin facebook-ryhmän sivuilla. Kaikki toisten onnistumiset, kiinteet pakarat, uljaat olkapäät ja ihanat selät saa sun oman epäonnistumisen kasvamaan potenssiin sata. Pitäis pysyä poissa sieltä ja jättää kattomatta. Ei ees halua tykätä siitä, että joku on saanut pudotettua painoa 15 kiloa, koska ite on niin paska. Ei jaksa tsempata muita, kun ite on niin surkee. Ei edes saa niistä muiden onnistumisista mitään irti, niittenhän just pitäis kasvattaa sitä omaa motivaatiota. Mutta ei. Todellisuudessa mä en halua nähdä yhtään onnistumista, en mitään paras tiimi-hypetystä tai parsakaali on ihanaa- päivityksiä. Mä en vittu vaan jaksa. Ei se elämä oikeesti ole niin ihanaa. Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti, tältä musta vaan tuntuu.

Välillä musta tuntuu, että olen mukana jossain uskonlahkossa, jossa on oikeaoppiset ja vääräoppiset. Vain onnistumalla sä oot jotain ja kun epäonnistut sä oot paska. Tältä siis musta tuntuu, vain omia päänsisäisiä ajatuksia. Kukaan ei ole sanonut, että olen paska, omassa päässä vain tuntuu siltä. Mun pitäisi tietoisesti jättää sosiaalinen media vähemmälle, koska rehellisesti sanottuna mä ahdistun näistä ihanaa-päivityksistä. Ehkä mä en ite ole osannut pyytää apua oikealla hetkellä, koska mun ajatukset on päässyt tälle tasolle. Mäkin olin joskus iloinen yhteisön jäsen, musta tää oli kivaa ja hauskaa. Onhan tässä mukana hyviä tyyppejä ja hienoa työtä tehdään, mutta mulle se ei tällä hetkellä anna mitään. Ei vaan ole mitään yhtä ja oikeaa, on paljon vaihtoehtoja joista valita. Jokaiselle on omansa. Mun aika tässä porukassa vaan on tullut täyteen.



Mun olis pitänyt tajuta se jo ajat sitten, eikä päästää tätä vitutusta tähän pisteeseen. Tiedän, että se on mun oma vika, että en ole siinä kunnossa kun voisin olla. Se on täysin oma vika. Mutta tunnen itteni enemmän ahdistuneemmaksi tässä täydellisen onnistumisen kulttuurissa. 

Joku voi ajatella, että mä oon katkera jostain. Miksi olisin, koska ei ole mitään syytä? Omat epäonnistumiset on ihan omaa syytä. Ei ole ketään muuta ketä syyttää. Peiliin saa katsoa ja osoittaa sormella, sitä joka on ollut laiska ja saamaton. Tällä hetkellä oon tavallaan onnellinen, että tämä on pian ohi. Ei ole enää pitkää aika. Mikään ei tälläkään hetkellä velvoita mua mihinkään. Ohjeet on edelleen ja mä yritän, mutta kun se yrittäminen ei mulle riitä. Miksi tehdä puolittaista työtä, kun voisi tehdä täysillä.  







"Sori, oikeesti pahoillamme kaikest. Anteeks, et tajuttiin tää vast täs vaihees..."

2 kommenttia:

  1. Hmm. Sopisiko sinulle paremmin joku vähän kevyempi tapa laihtua? Sellainen, mikä ei vaadi sataprosenttista urhautumista? Se tuntuu nykysin vain olevan joku vallitseva käsitys, että laihtuakseen pitää punnita jokainen ruuanmurunen ja treenata 5 kertaa viikossa salilla ja ravata jollain aamuaerobisilla. Itse olen elävä esimerkki naisesta, joka on vuodessa laihtunut 9 kiloa paljon rennommalla asenteella (lähtöpaino 80kg ja nykyisin 71 kg). Käyn 2 kertaa viikossa salilla, 2 kertaa kävelyllä. Panostan palautumiseen ja venyttelen kunnolla,rentoudun. Syön tavallista ruokaa,neljä tasakokoista ateriaa päivässä ja iltapäivällä töissä pienivälipala. Ja siis ihan normaalia ruokaa,johon kuuluu lihaa kasviksia ja jokin hiilarinlähde. Ja syön sen verran, että nälkä lähtee. Nälkää en suostu näkemään enkä kokemaan. Suklaatakin olen syönyt kohtuullisesti lähes joka viikko. Ja olo on mitä parhain. Itse lukenut netistä näitä kovalle dieetille lähtevien ihmisten kokemuksia ja tuntuu aiheuttavan aika paljon murhetta ja hampaidenkiristelyä, Enkä ihmettele yhtään. Minusta ei ainakaan olisi moiseen kurinalaisuuteen. Eikä tarvitsekaan olla, koska laihtua voi myös helpommin. Älä suotta ruoski itseäsi Riitta ja hyvää jatkoa :) ps. Kiva blogi tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Onhan se niinkin että ne gramman tarkat ohjeet on helpot ja varmat noudattaa. Siksi varmaan suosittuja. Koko ajan opettelen sitä rennompaa tapaa ilman että homma lähtee lapasesta. Mutta joku päivä :)

      Poista