Riitta

Riitta

torstai 8. tammikuuta 2015

Mihin sitä tähtäis....




Olen tässä pidemmän aikaa miettinyt, että mitä mä tältä liikunnalta ja elämäntavalta oikein haluan. Kohta kolme vuotta olen suhteellisen läheltä seurannut ns. fitness-elämää. Muutama vuosi takaperin en olis voinut kuvitella meneväni ensinnäkään vapaaehtoisesti salille saatikka kisoihin katsomaan viimiseen saakka viilattuja kehonrakentajia tai fitnessnaisia. Ja niin vaan kävi. Tänä vuonna kävin katsomassa Tampereella karsinnat ja olin oikein NordicFitnessExpossakin, tosin ihan työmielessä. Aikamoinen tapahtuma itsessään.

Siinä sivussa olen useasti miettinyt olisko musta siihen. Treenata kroppa timmiin kuntoon, noudattaa orjallisesti ruokavaliota päästäkseni tavoitteeseen ja vielä lopuksi nousta lavalle arvosteltavaksi ihmisten eteen. Arvostan todella niitä, jotka sitä tekee. On hienoa katsoa, miten hyvältä ne treenatut kropat siellä lavalla näyttää. Huikeeta. Ihan maallikon silminkin siellä kyllä huomasi selkeitä eroja, onhan se arvostelulaji ja sinällään aika julmaa, kaikki on muutamasta minuutista kiinni. Sen eteen on tehty ihan järjetön määrä duunia. Itehän en tästä mitään tiedä, mutta olen vähän sivusta seuraillut. Siinä pitää olla tukijoukot ja rahapussi kunnossa, kun siihen hommaan lähtee.

Se kurinalaisuus ja tavoitteiden asettaminen siinä ehkä eniten kiehtoo. Olen miettinyt, että ensinnäkin olisko musta siihen. Olisinko riittävän pitkäjänteinen yrittämään. Jaksaisinko tähdätä pitkälle ja lähtee koittaan. Tavallaan haluaisin nähdä olisko musta siihen, olisko kroppaa edes mahdollista saada siihen kuntoon, että voisi kiivetä lavalle kimaltavissa bikineissä. Mä vähän pelkään, että ei  ole. Mulla on ollut niin pitkään ylipainoa ja iho on venynyt ja kutistunut. Se ei tässä iässä enää palaudu tuosta vaan. Olishan vallan kommeeta, kun vaalenapunaisen bikineiden timanttien välistä roikkuisi ilonen ihopoimu, tyhjä pussi venynyttä nahkaa. Ihanaa ja sairaan houkuttelevan näköistä muuten. Miten kaikki raskausarvet ja muut siellä kisaväreissä näkyisi? Se kisakunto jo olisi tavoittelemisen arvoinen, mutta onko siinä tarpeeksi porkkanaa, jos ei ole kuitenkaan tarkoitus ikinä sinne lavalle nousta. Sepä se.

Toisaalta mä en oo yhtään niin blingbling-ihminen. Varmaankaan en oppisi kävelemään korkkareillakaan ilman, että olisin turvallani lavalla. Mun poskilihakset ei ehkä kestäisi sitä, että mun pitäis näyttää aidosti helvetin onnelliselta. Vaikka pitkä asiakaspalvelutausta onkin. Monia juttuja sitä miettii, mutta kaikkee on mietittävä että tulee johonkin ratkaisuun. Joku aika sitten mä olin vielä ihan tavallaan tosissani, että voisin vaikka lähtee yrittään, mutta pikkuhiljaa oon muuttanut vähän mieltä, ei musta taida siihen olla. Jätetään asia hautumaan, koska mulla on tapana muuttaa mieltäni ja välillä tehdä vähän liiankin nopeita käännöksiä kesken kaiken.






Viime aikoina mua on kyllä alkanut kieltämättä kiehtomaan myös voimanosto, joka on sitten taas ihan oma lajinsa. Sitä on mulle ehdotettu jo useammankin henkilön toimesta.
Onhan tämä mun ruumiinrakennekin enemmän sellainen voimanaisen tai kuulantyöntäjän. Naisellinen, pieni ja hento ei välttämättä ole ihan osuvia adjektiiveja kuvailemaan mua. Oikeesti mä tykkään käyttää voimaa ja kai sitä vähän on kroppaan kertynytkin. Tykkään vetää maasta ja kyykätä, yrittää aina vähän enemmän kuin viimeksi. Se on sitä haastamista, josta tykkään. Hyvänä päivänä, kun homma kulkee, se on todella palkitsevaa. Haluan olla voimakas, en voimakas naiseksi. Voimanostossa ei sinänsä tästä raamikkaasta olemuksestakaan ole mitään haittaa.

Sepä se, siinäkin yksi mitä voisi lähteä kehittämään, viemään vähän pidemmälle. Omassa päässäni mun pitää vaan tehdä ne ratkaisut, mitä mä oikeesti ja enemmän haluan. Ehkä mä pohdin tätä vielä vuodenkin päästä, ehkä teen päätöksen ennen kuin huomaankaan. Mutta ilman kunnon tavotteita treenaaminen ei ole mun juttu. Mulle ei riitä se, että pidetään tässä vaan kuntoa yllä. Motivoidun parhaiten, kun on joku juttu, mihin tähdätä. Ailahteleva mieli välillä torpedoi kaikki haaveet, kun mieli muuttuu harva se päivä. Tänään haluan body fitness-kisoihin, huomenna voimanostokisoihin ja ylihuomenna haluan olla vaan urheilullisesti yleispätevä. Ei oo kulkaa helppoa. Välillä teen päätöksiä, joita kadun jo ennen kuin mitään on tapahtunut ja joskus veivaan asioita edestakas tulematta koskaan mihinkään lopputulokseen.


Mutta ensin mun pitää kai juosta se pirun puolimaratoni alta pois. Sitä ennen ei varmaan ihan hirveesti voi voimailua harrastaa. Edelleenkin ne ekat juoksuaskeleet on ottamatta. 






 

2 kommenttia:

  1. Ite olen miettinyt samoja asioita. Itsellänikin kävi jopa kisaaminen nanosekunnin päässäni lähteäkseen sieltä yhtä nopeasti kuin tulikin. Mä en vaan halua laittaa rahaa niin paljon kiinni siihen muutamaan minuuttiin mitä lavalla olisin. Sillä rahalla ostan tulevaisuudessa uuden hauvan kun nykyisestä aika jättää (toivottavasti ei vielä vuosiin)

    Haluan myös konkreettisia tavoitteita, pelkkä lihaksia lisää tavoite ei riitä .Siksi päätinkin tänä vuonna penkata ja kyykätä isot luvut, itselleni isot. Ja uskon itseeni, mä pystyn siihen!!

    Puolimaraton, WAU!! Siinä on tavoitetta kerrakseen, peukut sille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolimaraton, todellakin. Ilmottauduin juoksukouluunkin, koska en osaa juosta. Oon sitä aina vihannut ja tää on jotain ihan uutta. Tarvin kunnon ohjeet, etten reenaa liikaa tai liian vähän. Todella taas kerran mukavuusalueiden ulkopuolella. Mä taidan unohtaa noi kisahommat koska tiedän, että mun kroppa ei ikinä tuu olemaan niin piukassa kunnossa.

      Poista