Riitta

Riitta

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Miks mä en osaa...

Aiemmin täällä kerroin vähän omasta läskihistoriastani. Vaikka sitä kuinka ajattelisi positiivisesti ja kaikki menisi putkeen, niin välillä miettii, että miks mää oon tämmönen?
Miks mää en vaan osaa syödä oikein? Miks ruoka on mulle niin vaikee juttu, miks mä vaan en hallitse sitä, vaan se hallitsee mua? Kaikki aina kulminoituu ruokaan, mä en osaa ajatella sitä vielä pelkkänä polttoaineena, mun pitää saada edelleen ruoasta jonkinlainen nautinto, eli sen pitää olla hyvää.

En ole koskaan osannut hallita ruokailujani. Olen ääripään ihminen, joko tai, kaikki tai ei mitään? Pilkun tarkat ohjeet tai sitten lujaa päin helvettiä. Ei grammaakaan sokeria tai kilo irttareita ja levy suklaata. Oon jo tästä aiemminkin puhunut, mutta mä en periaatteessa saisi ottaa yhtäkään karkkia tai keksiä tai pullaa, homma karkaa heti käsistä. Mun pitäisi vain raudanlujana noudattaa tiukkaa linjaa, kieltäytyä kaikesta kielletystä, niin mun elämä ois helpompaa. Mulla on siis syömishäiriö, en osaa hallita syömisiäni.

Olisi hienoa, jos voisi elää kuin "normaalit ihmiset" välillä vähän relata ja palata takaisin ruotuun juhlien jälkeen, mutta mä en sitä osaa, vielä. En tiedä mistä tämä kaikki juontaa juurensa. Mikä on mennyt vikaan, että musta on tullut tällainen? Se on hirveän raskasta miettiä näitä juttuja. Joku voi sanoa, että miksi mietit? Niinpä, en tiedä itsekään.  Mulla on päässä vikaa, kun mietin niitä liikaa. Ruoka hallitsee ihan liiaksi ajatuksiani.

Huonoina aikoina iltaisin mietin, että tää oli kyllä viimeinen mättö. Mä en tarvii sokeria mihinkään, mun ei tarvii syödä varastoon, ruoka ei maailmasta lopu. Aamulla taas on vähän parempi fiilis, niin taas mietitään että mitäs sitten söis. Jos mä nyt jotain vähän ohi ruokavaliosta, eihän se siihen kaadu. Mitä vittua? Kyllähän se kaatuu, se ei vaan sillä hetkellä tule mieleen. Mä oon just se, jonka maailma kaatuu siihen paikkaan, kun ei mennä ohjeiden mukaan. Se tulee vasta mieleen sitten, kun on jo sorruttu. Ja ihan sama, antaa mennä vaan, lisää vaan ja kaksin käsin. Ei tässä enää ole mitään tehtävissä. Homma kusi jo, katotaan sitten myöhemmin.

Tästä ääripää-elämästä pitäisi opetella pois. Mä varmasti toistan itseäni, mutta nää on mulle vaikeita asioita ja työstän niitä joka päivä. Mulle on sanottu, että ethän sä voi koko elämää noudattaa tollasta ruokavalioo, sähän oot naimisissa ton keittiövaa'an kanssa. Kyllähän sä voit kaikkee syödä, kun syöt kohtuudella. KOHTUUDELLA, no kun mä en saatana osaa. Kyllä kaikkee pitää voida syödä. EI PIDÄ!!!!! Mielestäni on ehdottoman tärkeää tällaisen ruokaholistin läheisille ja tuttaville ymmärtää se, että jos ihminen kieltäytyy ruoasta se ei välttämättä ole epäkohteliasta tai huonoa käytöstä. Toinen ei vaan välttämättä halua ottaa, koska tietää mihin se johtaa. Et voi koskaan tietää, millaisia tunteita ja reaktioita jossain ihmisessä ruoka voi aiheuttaa. Sen tietää vain sellainen, joka on itse vääntänyt näiden asioiden kanssa. Tällöin tyrkyttäminen ja "kylläsänytyhdenvoitottaa"- lauseet ei paljon auta. Eikä ainakaan kannata tehdä asiasta suurta numeroa. On kuin ei siinä olisi mitään kummallista. Mun mielestä on ihan normaalia, jos joku kieltäytyy ottamasta esim. kakkua, ei siinä ole mitään pahaa, se on jokaisen omavalinta. Toisten takia ei tarvi tehdä uhrauksia oman hyvinvointinsa takia, tässäkään asiassa.

Itekin usein mietin, että miksi mulla on joku ruokavalio, jos en sitä edes osaa noudattaa. No, just siks että mulla olis edes joku runko mitä noudattaa. Fiilis on mahtava, kun kaikki menee loistavasti hyvin, syöt juuri oikeaa ruokaa ja ohjeiden mukaan. Ei mitään harha-askelia, ei mitään ylimääräistä tai liian vähän. Mun on helppo pitää pääni, tavallaan, kun olen jotain päättänyt. Mutta, kuten sanottu, jos löysään yhtään, takaisin paluu on kuusi kertaa vaikeampaa. Ei tarvita kuin yhdet kissanristiäiset tai joku muut ylimääräinen meno, jossa ei muka voi kieltäytyä syömästä. Se oli sitten siinä. Mä en osaa nauttia siitä, että joskus söisin jotain muuta, mä vaan koko ajan mietin, mikä meni väärin? Koska se mulla väistämättä vielä johtaa siihen repsahtamiseen, pysyvästi. Poden huonoa omaatuntoa, jos syön jotain muuta kuin sitä mitä saisin ja silti syön. Hieno kombinaatio.

Mä saatan monen mielestä olla outo muovikippojeni kanssa, mutta sille linjalle en oo lähtenyt että olisin juhliin tai kylään kantanut omia eväitä. Enhän kuitenkaan ole mikään fitness-kisaaja. Pyrin luovimaan niin hyvin kuin mahdollista. Liian pitkät ateriavälit taas saa vastaavasti kropan siihen tilaan, että nälkä ei menekään sillä normiannoksella ohi, vaan tekee koko ajan mieli lisää ruokaa. Tällä hetkellä syön viisi ateriaa päivässä, pyrin pitämään 3-4 tuntia väliä, kyllä se nälkä sitten ilmoittaa kun on aika syödä. Jos söisin jotain muuta, esim karkkia tai muuta paskaa, niin eipä sitten enää teekään mieli kunnollista puhdasta ruokaa.  Sekin on jännä juttu.

Mutta varmasti niin kauan kuin en osaa itse omaa ruokailuani hallita, tarvitsen jonkun joka mulle tekee ruokavalion ja antaa ohjeet, kattoo vähän perään. Toisaalta, eihän kukaan kotiin saakka tule katsomaan mitä sä oikeesti syöt. Mutta kyllä sen omassa olossaan huomaa, jos ei ole ihan ohjeiden mukaan menty. Tälläkin hetkellä maksan itteni kipeeksi omasta ruokavaliosta ja saliohjelmasta ja siltikään en ole aina ollut riittävän motivoitunut tekemään ohjeiden mukaan. Halu pitää lähteä itsestä vaikka joku muu sulle ohjeet ja neuvot antaa.
Paras neuvo tässäkin kohtaa lienee, KATTO SINNE PEILIIN! Sieltä se totuus tulee.

Valokuvista on hyvä seurata omaa muutosta sekä laihtumisen että lihomisen kannalta. Sieltä se totuus hyppää silmille. Itse motivoin välillä katsomalla oman ohjelmani alusta loppuun,  siinä on shokkihoitoa oikein huonoille päiville. Vastaavasti käyn kaivamassa facebookista kaikki hyvä,hyvä, hianoo, loistavaa, ootkovaämmä-kommentit ja saan niistä lisää tarmoa, jos motivaatio on hukassa. Tällä hetkellä mua motivoi auttamattomasti kesän puolimaraton, jota ei kyllä tällä massalla juosta. Ilmottauduin maaliskuussa alkavaan juoksukouluun ja ajattelin sitä kautta tutustua tähän juoksuun. Sitä helposti lähtee joko liian kovaa tai liian löysästi liikkeelle, kun ei oikein ite tiedä mitä pitäis tehdä. Mutta tässäkin kaikki lähtee lautaselta, maratonikaan ei pelasta jos ruokavalio on päin persettä.



Mistähän tää ajatus taas lähti, tulipa tuuletettua taas pahaa mieltä.




Kuvien välillä aika tarkkaan 3 vuotta, en ole ihan parhaimmillani nytkään, mutta parempaan suntaan menossa.

2 kommenttia:

  1. Ai että mä tykkään sun tyylistä tuuletella päätäsi. Mitä sitä ketään/mitään kumartelemaan, sunhan blogi tämä on ja sun tyylinen. Näin sen pitääkin olla. :-)

    Mielenkiinnolla seuraan täältä sivusta samalla hiljaa kannustaen, sä pystyt kun haluat ja olet jo kerran sen tehnyt, nyt vaan samalla draivilla kuin silloinkin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämmönen tuulettaja mää oon. Kyllä mä tiedän että mä pystyn kun haluan. Välillä vaan turhaan miettii liikaa. :(

      Poista