Riitta

Riitta

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Verä henkee!

Täytyy myöntää, että viimeiset kuukaudet tai viimeiset pari vuotta on ollut aika hektistä aikaa. Ohjelman kuvausten jälkeen en ole oikeastaan kokenut eläväni sitä entistä normaalia arkea ollenkaan. Tuntuu, että aikaa ei ole mihinkään ja sosiaalinen elämäkin on kuihtunut ihan minimiin. En vaan käsitä mihin se aika menee. Satunnaisesti tulee sovittua kavereiden kanssa, että nyt kyllä nähdään ja sovitaan joku kerta, olis kiva jutella oikein ajan kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Yleensä se jää siihen pitäisi vaiheeseen. Onneksi ne todelliset ystävät kulkevat matkassa mukana vaikka ei ihan joka viikko tai edes kuukausi pidetä yhteyttä. Siellä ne on ja odottavat sopivaa hetkeä, kun molemmille sopii, että nähdään. Ne, joilla ei siihen riitä ymmärrys lapsiperheen, työn ja harrastusten kombinaatiossa, ei sitten ehkä ole tarkoitettu olemaan mukana sun elämässä. Mä oon siitä onnellisessa asemassa, että mulla on oikeesti paljon ystäviä ja kavereita, joita harvoin nään, mutta silti aina juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi.


Jos ei nää kavereita, niin välillä tuntuu, että oma perhekin jää ihan kaiken kiireen jalkoihin. Joskus pitäis oikein pysähtyä ja miettiä, että mihin helvettiin tässä on oikein kiire. Aamulla on kiire töihin, ennen sitä mahdollisesti on jo käyty lenkillä, tehty eväät, herätetty lapset, katottu niitten aamupala ja muistutettu ehkä 20 kertaa, että ulkona on kylmä ja laita tarpeeks vaatetta, muista luistimet/sukset ja onko kaikki kirjat mukana. Sitten kiireellä töihin, aina on joku sunnuntaiautoilija edessä kun on oikein kiire. Työpäivä menee ja sitten kaupan kautta kotiin, laittaan ruokaa tai ensin salille, sitten kaupan kautta kotiin ja ruoanlaittoon. Lasten harrastukset ja kaverireissut, pitää tuoda ja viedä. Taas kello on vaikka mitä. Äkkiä suihkuun, tarkistaan, että läksyt on tehty ja sitten nukkuun. Kiitos ja hyvää yötä. Yleensä nukkumaankin mennään ihan liian myöhään. Ihmekös se, että silmäpussit roikkuu polvissa ja silmänaluset on mustemmat kuin yö. Tätä se on, päivästä toiseen. Välillä sitä oikein herää, että mitä helvettiä täällä tapahtuu, kuka täällä asuu mun kanssa ja mitä ne tekee? Eihän sen näin kuuluisi mennä.

Myönnetään, että mä en ole mikään kovin perhekeskeinen ihminen. Lapset ei ole aina ihania ja lapsiperheen arki on välillä ihan perseestä, siitä ei vaan pääse mihinkään. Pärjään vallan hyvin ilman, että koko perheen pitää olla yhdessä.  Eikä meillä siihen ole paljon ollut mahdollisuuttakaan. Vasta elokuusta alkaen ollaan oltu molemmat päivätöissä, ennen molemmat vuorotyöläisiä ja viimeiset neljä vuotta vain toinen vuorotöissä. Se toi tavallaan elämään helppouden, että toinen on vuorotöissä. Asioita voi tehdä limittäin, molempien ei tarvii lähteä illalla salille ym. Toisaalta, kyllähän se helpottaakin. Se oli vaan aika kova kulttuurishokki kaikille, että me ollaan todellakin kaikki neljä yhtäaikaa kotona. Pahin isku se oli oli varmaan mulle. Toisaalta nautin joskus siitä, että sain olla lasten kanssa kolmisin kotona ja toisaalta pystyin aamulla käymään salilla ennen töitä, kun Jari meni iltavuoroon. En ole tavallaan toipunut siitä vieläkään. Pikkuhiljaa opettelen elämään kahden päivätyöläisen taloudessa. 

Välillä ajattelee, että vitsit pitäis antaa enemmän aikaa perheelle ja olla kotona. Jättää menemättä salille ja olla vaan perheen kanssa. Sitten, kun me täällä ollaan niin se menee tappeluksi ja kinasteluksi, joku lähtee kaverille tai jotain ja siinä se kaunis ajatus perheen yhteisestä ajasta olikin. Tosiasiassa täällä me istutaan tietokoneella, puhelimella tai tuijotetaan telkkaria. Ei mitään järkevää tekemistä. Näin olen tullut siihen tulokseen, että mää tarviin sen oman ajan ja sen salin tai jonkun muun liikunnallisen tekemisen. Olen paljon paremmalla tuulella, kun käyn siellä salilla repimässä sitä rautaa. Välillä kuulen hienovaraisen vihjauksen, että mee vaikka lenkille tai jotain. Se on yleensä merkki siitä, että rouvalla on pipo vähän kireellä. Siihen auttaa liikunta, ei suklaa niin kuin ennen. Siitä menee pipo vaan kireemäälle ja sitten ei ole kellään enää kivaa. Siihen vitutukseen ei  auta muuten enää liikuntakaan.

Joten kaikki äidit, jotka ajattelette, että sitä kullanarvoista aikaa lasten ja perheen kanssa ei voi käyttää omaan hyvinvointiin, ootte niin väärässä. On kaikkien etu, että otatte sen oman pienen ajan jostain välistä. Kyllä se isä siellä niitten lasten kanssa pärjää vähän aikaa. Kun se lenkki tai jumppa tai salireissu on tehty, maailma näyttää paljon valoisammalta. Joskus on uhrauduttava sen oman ajan ja hyvinvoinnin eteen. Pitää herätä vähän aiemmin, että ehtii lenkille ennen kuin muut herää tai valvoa vähän pidempään, kun muut jo nukkuu. Mutta älä tee sitä sen kustannuksella, että se on liian vakavaa tai se on pakko. Jos väsyttää, niin silloin pitää nukkua, mutta jos ei huvita niin silloin juuri pitää lähteä. Mä väitän, että liikunta auttaa moneenkin ongelmaan, kun vaan lähtee ja tekee. Ite koen ainakin sellaisen ajatuksellisen tyhjentymisen, kun olen käynyt lenkillä tai saanut ihan rauhassa repiä rautaa salilla. Niin, että hiki vaan lentää. Tiedän, että se on joskus vaikeeta järjestää sitä omaa aikaa, mutta se kannattaa.

Sitten päästään tähän sosiaaliseen elämään. Jossain vaiheessa itse menin sillä meiningillä, että sali ja oma ruokavalio ja omat jutut oli tärkeempiä kuin jotkut juhlat. Jätin menemättä tai lähdin aiemmin pois. En syönyt tarjottavia, koska ne ei sopineet mun ruokavalioon. Ennen jätin sosiaaliset tapahtumat sen takia, että mitkään vaatteet ei mahtunut päälle, enkä halunnut näyttäytyä julkisesti. Aina on joku ongelma. Nyt olen päättänyt relata sen suhteen ja oon niin tehnytkin jo. Elämässä on paljon muutakin, kuin sali ja muovikipot, rahka ja parsakaali. Pitää osata relata ja vielä nauttia siitä relaamisesta. Tähän asti en ole sitä osannut, mutta nyt on pakko opetella. Olen kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen ottanut niin sanottua vapaata peruskuvioista. Ystäviä saa  ja pitää nähdä, ei se tarkoita baari-iltaa tai väistämättä syömistä, mutta on sosiaalisia tilanteita, joihin nämä kuuluvat. En usko, että yksi ilta baarissa silloin tällöin pilaa sun elämäntapojasi, punaviini hyvässä seurassa on äärimmäisen terapeuttista, ainakin mulle. Joskus, harvoin, ehkä neljä kertaa vuodessa. Ei kai siinä ole mitään väärää tai tuomittavaa, ainakaan mun mielestä. Olkoon muut mitä mieltä haluavat.



Olen muutenkin päättänyt antaa itelleni tilaa ja uusia ajatuksia. Opettelen pikkuhiljaa pärjäämään omillani. En halua tällä hetkellä noudattaa orjallisesti jotain yhtä oikeaa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, erilaisia tapoja elää ja syödä, niistä pitää vaan löytää se oma ja itselle paras vaihtoeht. Maailmani ei voi kaatua siihen, että syön 60 g kaurahiutaleita 40 g sijaan tai 100 g raejuustoa 80 g sijaan. Tottakai se on helppoa noudattaa ohjeita, mutta mun on vaan jossain vaiheessa erottava vaikeasti määriteltävästä suhteestani keittiövaa'an kanssa. En mä haluu olla sen kaa koko elämääni. Yritän oppia ruokavalion, jolla saan pidettyä itseni jonkilaisessa kuosissa. Se ei pidä sisällään levyllistä suklaata ja pussillista karkkia joka päivä, niistä tulee paha olla ja sitä mä en halua. Sokerista mun on vaan pysyttävä erossa, vaikka muuten haluaisin relata.

Toisaalta olen myös oppinut, että mun elämä ei lopu siihen, jos en pääse salille viisi kertaa viikossa ja siihen viisi lenkkiä viikossa päälle. Sokeakin tosin mun kropasta näkee, että niin en ole enää tehnyt ja keittiövaakakin on ollut tilapäisesti lomilla. Mutta mitä sitten, mulla ei ole tavoitteena tv-laihdutus, en ole huippu-urheilija, en tällä hetkellä tähtää mihinkään mikä vaatisti gramman tarkkaa ruokavaliota tai orjallista urheilua. Tällä hetkellä haluan tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Salin sijaan voin paiskoa kotipihassa kahvakuulaa, lenkin sijaan voin mennä uimaan tai hiihtään. Olen korkannut juoksunkin, eka kerta ja edelleen henki kulkee. Kyllä se tästä. Teen sitä mikä on kivaa, en sen takia että pitää tehdä. Maaliskuussa aloitan juoksukoulun, uskon, että siitä on paljon apua kun tavoitteena on puolimaraton.



Tottakai mun pitää saada nyt painoa pois, että mun on mukavampi juosta. Olen vaan ajatellut tehdä sen jotenkin mukavammalla tavalla. Opetella itse tekemään, koska se on mulla edessä. Katsotaan sitten, jos tulevaisuus tuo muita tavotteita tullessaan, ei voi tietää...

Keväästä tulee hektinen, sen tiedän jo nyt. Aloitan uudessa työssä helmikuun alusta, maaliskuussa alkaa pt-kurssi, toukokuussa ExtremeRun ja heinäkuussa PullukkaRun. Elämässä pitää olla säpinää, muuten kuolen tylsyyteen. Kyllästyn helposti ja se tekee musta levottoman. En edes enää tiedä, mitä se normaali, tasainen arki pitää sisällään. Tää on varmaan mun normaalia arkea. 










1 kommentti: