Riitta

Riitta

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ihan törkeen hianoo..





Tänä aamuna heitin salikassiin jotain ihan muuta. Olihan siellä tossut, vesipullo ja palkkari, mutta sen lisäksi siellä oli levyllinen musaa, rannesuojat sekä kynää ja paperia. Ei ollut valmista saliohjelmaa, nyt mun pitikin keksiä se homma ihan ite. Olin käyttänyt useempia hetkiä miettiäkseni oikeenlaista musaa ja mitä liikkeitä sen musan tahtiin vois tehdä. Miten kaikki suurimmat lihasryhmät tulisi käytyä läpi ja miten siinä saisi hien pintaan?


Suurin ajatuksin varustettuna suuntasin salille, menin jumppasaliin, laitoin soittimen päälle ja annoin mennä. Kahvakuula käteen ja kroppa liikkeelle. Tietynlaisen kaavan ja ajatuksen perusteella lähdin liikkeelle, mietin mitä kaikkea tunnin aikana pitäisi tehdä. Musa oli luonnollisesti täysillä ja se nosti tietynlaisen superfiiliksen pintaan. Minä ja tyhjä sali, sunnuntaiaamun rauha, ihan törkeen hianoo.

Samalla mietin, että mitä sitten, kun täällä on se 20 silmäparia tuijottamassa mitä sä teet ja miten sä ohjaat? Pitää miettiä, miten neuvoa liikkeet, niin, että niitä on helppo lähteä tekemään. Sanoa asiat niin, että joku ne ymmärtää. Tuli vähän sellainen kouluesitelmä- iilis. Jännittää ja aivan saatanasti. Ääni värisee ja tulee kiire hoitaa asia alta pois ja äkkiä omalle paikalle. Silti se tuntui edelleen mahtavalta. Olen taas askeleen lähempänä unelmaa ja haavetta. Pääsen tuuraan kaverin kahvakuulatunnin.

Vaihtoehtona on tyriä koko homma jännityksellä ja sillä, että ei osaa hommaa. Mä toivon, että se ei paista läpi ihan takimmaiseen riviin asti. Tottakai mua jännittää, mutta ei saa jännittää liikaa. Kaikkihan on aloittanut jostain. Aina kaikessa on se eka kerta. Odotan innolla, koska nyt ollaan siinä pisteessä, että tätä mä haluan ja tästä tulee hyvä juttu. Olen kuulaillut jonkun verran ja käynyt kurssin, mutta ei se musta vielä ohjaajaa tee. Pitää toistaa, toistaa ja toistaa, tehdä asiat monta kertaa ennen kuin ollaan oikeesti hyviä. Silti mä oon tästä ite niin innoissani, että en tiedä miten päin olisin. Niinpä huomenna taas kello soimaan ja salille.



Tällä  hetkellä en stressaa sitä, että en ole käynyt salilla juuri ollenkaan. En saa tangossa liikkumaan juuri mitään, kun maastavedoista puhutaan. Tavallaan se on mulle ihan sama, tai ei ihan sama mutta todella merkityksetöntä. Tärkeintä on, että mä oon löytänyt pitkän tylsän ja synkän kauden jälkeen taas liikunnan ilon, se on kivaa. Se mahtava olo on vielä kivempaa. Kuulailu on todella fyysistä, todella rankkaa kun siitä tekee sitä. Kevyttä kuulaa heiluttelemalla ei saa samaa tunnetta irti kuin raskailla painoilla. Odotan niin, että kaikki asiat on kunnossa ulkotreenien suhteen ja pääsen testaamaan juttuja myös muihin kuin itseeni. Nyt ollaan niin oikealla tiellä, että ei vois enempää olla.

Kieltämättä olen stressannut liikaa syömisiäni, juomisiani ja liikkumisiani. Olen käyttänyt ihan turhaa energiaa niiden veulomiseen. Siltä se ainakin tällä hetkellä tuntuu. Kaikelle on hetkensä, ja jokaisella on omat juttunsa. Ei elämä voi ollakaan koko ajan ihanaa ja parasta ja täynnä iloa, mutta ei sen tarvii olla ihan paskaakaan, jos siitä ei sitä itse tee. Omiin ajatuksiin voi vaikuttaa, jos mä aattelen että olen ihan sairaan hirvee mätisäkki, ruma ja lihava enkä osaa mitään, niin luultavammin asia on näin. Se on vaan niin helppoa jäädä sinne synkkyyteen vellomaan.

Tänään jumppasalissa mietin, että tätä mä oon aina halunnut. Salaa sen läskinkin ulkokuoren alla olen ihaillut liikunnallisia ihmisiä, joille se on jollain tapaa työ. Tietysti pinnallisesti sen takia, että kun sitä tekee työkseen on väkisinkin koko ajan hyvässä kunnossa. Mutta niin se onkin, pitäähän liikunta sut iloisena, pirteenä ja hyväkuntoisena. Silloin kun sä nautit siitä. Sekin on koettu, että liikunta on kamalaa ja mikään ei kiinnosta, silloin kun se on pakko ja halu ei lähde itsestä.

Ärsyttävän ihanaa, mutta just nyt mä oon ihan saatanan onnellinen.





torstai 19. helmikuuta 2015

Unelmia ja toimistohommia

Paistaa se aurinko risukasaankin vai miten se meni? Hommat on alkaneet sujua toivotun lailla ja painoa on reilussa viikossa tippunut 2,7 kg. Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen. Se on oikeestaan aika hyvin, suorastaan hienosti.Lähinnä olen nyt siivonnut syömiseni ja se on sujunut suhteellisen kivuttomasti. Paria epätoivon hetkeä lukuunottamatta. Oikealla tiellä ollaan taas.



Katsoin viime viikon keskiviikkona ensimmäisen kerran Juttaa ja läskinpolttoa tälle kaudelle. Yhdestä jaksosta olin katsonut vain lopun. Koin niiden katsomisen jotenkin todella ahdistavaksi, joten jätin ne kokonaan katsomatta. Viime viikon jakson päätin katsoa ihan vaan sen takia, että siinä oli Tero. Suomen tai maailman paras personal trainer. Ihanan kamala, kiduttaja Kivinen. Ehdottomasti mun elämäntapamuutoksen suurin vaikuttaja, mulla ei oikeestaan löydy riittävästi ylisanoja kuvaamaan tuota ihmistä. Se on paras. Sanoo asiat suoraan, sekä hyvässä että pahassa. Ei säästele palautetta, sanoo jos on asiaa. Meillä on toiminut tää homma loistavasti ihan ensimetreistä asti. Oli hienoa katsoa sitä onnistumista telkkarista. Loppupunnituksen kohdalla tuli sellainen mahtava fiilis, että mä oon ollut itse tossa samassa tilanteessa joskus. Muistan sen jännityksen, että mitä se vaaka näyttää. Ja muistan sen huikeen tunteen, kun on onnistunut, täyttänyt kaikkien odotukset ja tehnyt kovan työn. Mietin kyllä, että olinpas hillitty sillä hetkellä. Ehkä se johtui niistä kameroista tai sitä vaan jännitti ihan pirusti.

Siinä ohjelmaa katsoessani tajusin, että olenpas ollut onnekas. Päässyt mukaan johonkin sellaiseen, mihin nyt jo tuhannet ihmiset pyrkii. Olen saanut kaikki valmiina tarjottimella, toteutus on jäänyt itselle. Huikeeta. Sitä ei vaan jotenkin osaa arvostaa sitä omaa työtä eikä muiden tukea riittävästi. Ehkä sitä vaan ei ole koskaan tyytyväinen itseensä. Oli se mieletön puoli vuotta. Siinä saatiin paljon aikaan. Samalla tajusin sen, että olen hyvää vauhtia heittämässä hukkaan sitä kaikkea kovaa työtä. Sitä en halua, haluan olla hyvässä kunnossa ja pyrkiä kohti uusia unelmia ja tavoitteita.

Siitä päästäänkin itse asiaan. Kävin viime joulukuussa siis kahvakuulaohjaajakurssin. Olen nyt päättänyt lähteä pikkuhiljaa toteuttamaan unelmaani. Kunhan saan kuulat riviin ja pikkupätkän köyttä alan pitämään ulkona ohjattua kahvakuulaa pienelle porukalle, innokkaita on jo ilmottautunut. Siitä ei tule mitään massa- tai joukkotuntia, koska se ei ulkoilmassa toimi. Muutaman hengen kompaksi tunti, jossa jokaiselle riittää tekemistä ja huomiota. Odotan innolla, että pääsen aloittamaan. Kuukauden kuluttua on jo alkanut myös se personal trainerin koulutus Spartanilla. Kaikkee kivaa siis on tapahtunumassa.



Ja niille kaikille, jotka surevat mun itseinhoisia kommentteja, ne on just sitä miltä musta sillä hetkellä tuntuu. Kun on oikein kurjaa ja läski pursuaa, silloin mieli on oikeesti maassa, eikä itsestään pysty ajattelemaan kovin positiivisesti. Tottakai siitä itsensä ruoskimisesta pitäisi päästä eroon ja olla hieman armollisempi. Mutta hommat ei vaan etene sillä armollisuudella. Nyt kun tässä on kohta kaksi viikkoa ollut suht ihmisiksi olo on hyvä. Turvotus on laskenut eikä ne farkutkaan purista enää niin paljoa. Kevät aurinko on näyttänyt ensimmäiset merkit ja se tuo lisää uskoa omiin unelmiin ja omaan tekemiseen. Salille en ole vieläkään päässyt, mutta kahvakuulat on saaneet pihalla kyytiä. Se jos joku on kunnon vihanhallintaa, niitä on ihana paiskoa maahan niin lujaa kuin vaan ikinä pystyy.  Juoksukoulun alkuun on enää vajaa kaksi viikkoa, sitten katotaan todella sitä kestävyyttä ja mukavuutta.

Hienoa, kevät tulee ja sen mukana valo ja aurinko.




maanantai 9. helmikuuta 2015

Same old, same old

Olikohan se joulun jälkeen, kun niin täynnä riemua päätin laittaa itteni kesäkuntoon. Yritys ja ajatus oli ihan pirun hyviä, toteutus oli sitten ihan toinen. Periaatteellisesti syömisen pohja oli ihan ok, siihen vaan päälle kaikkea sellaista mitä en olisi saanut syödä. Motivaatio treenin suhteen  niin ja näin. Uskomatonta, mutta totta. Miten helppo sitä on huijata itseään? Helpointa maailmassa. Kuin huomaamatta tulee syötyä kaikenlaista herkkua ja ei niin herkkua, kaikkea ylimääräistä. Ihan perseestä. Miksi, miksi, miksi? Vielä kun siihen kylkeen lisää laiskuuden, niin paketti on sitä myöden selvä. Läski vaan paisuu ja keksii tekosyitä. Joulusta on kulunut nyt jo niin pitkä aika, että näistä kiloista ei voi enää jouluakaan syyttää.



Mutta yksi ei valehtele, se on vaaka. Tänä aamuna siihen nousin taas pitkästä aikaa. Olkoon se sitten joulu, laiskuus, saamattomuus, vanhat tavat tai mikä tahansa, mutta kaikki yhdessä on nostaneet mun painon sellaisiin lukemiin, että rouva on ollut vähän liiankin armollinen itselleen. Perkele, sanon minä. Myös kiristävät farkut, puristavat rintsikat ja pullottavat selkäläskit, kertovat karua kieltään. Vatsamakkara pursuaa housunvyötärön päälle, ihanan epämiellyttävää. Vitutus on todella kova. Mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Tai kyllä mä sen tiedän. Miten helppoa sitä on huijata itseään, tajua olevani taas siinä huomennahuomenna- moodissa. Jos nyt vedä kunnon överit, niin huomenna sitten se alkaa. Mä en halua sitä enää, en halua. En halua herätä yöllä siihen krapulanomaiseen hiilarihikeen. Yöpaita läpi märkä, vituttaa kun hiilarit puskee keskellä yötä ihosta läpi. Helvetillistä, ihan kuin kuume olisi laskemassa.

Vanhat elämäntavat ovat nousseet nyt vahvasti esille ja siinä sivussa olen menettänyt paljon kovaa työtä. Onneksi jotain on kuitenkin vielä tehtävissä. Aina kun joku on sanonut, että oot tehnyt kovan työn, olen vähätellyt sitä. Siinä samalla, kun joku on sanonut, että näytät edelleen tosi hyvältä, olen miettinyt, että ei tässä mitään hätää, kun toikin noin sanoi. Mitä itsensä huijaamista? Saatan näyttää ihan hyvältä, mutta en enää läheskään niin hyvältä kuin kaksi vuotta sitten tai vuosi sitten. Mä itse tunnen sen läskin ahdistavan nahkani alla. Mun ei oo hyvä olla ja sille pitää tehdä jotain.

Viime viikkoina ollaan oltu taas lehdissä ja netissä, me vanhojen kausien laihduttajat. Ei oo itellä mennyt ihan putkeen ja sitä on aika raskasta myöntää. Toisaalta parempi kai myöntää oma epäonnistumisensa kuin esittää jotain muuta. Mietin vaan, miten voi olla niin vaikeaa pitää itsensä kuosissa? Vanhat tavat on ihan pirun sitkeessä, on niin helppo sortua siihen yhteen ja siitä se sitten lähtikin. Tiedän, että mun pitäisi opetella tästä mustavalkoisesta ajattelutavasta pois. Ei se elämä kaadu yhteen mokaan, silloin kun se jää siihen yhteen. Koko ajan sä et vaan voi mokailla, koska tässä se on, loppu tulos siitä mokailusta. Ehkä mä joskus opin olemaan itselleni armollinen, mutta eka mun opeteltava tää elämäntapa niin, että se tulee selkärangasta. Ei paperilta.

Kaikessa kurjuudessaan tämä maanantaiaamu sai olla se loppuelämän ensimmäinen aamu. Mä en oikeesti jaksa enää vaivata päätäni näillä asioilla. Mulla on henkisesti paljon helpompaa, kun noudatan jotain tiettyä ruokavaliota. Teen niinkuin käsketään, en poukkoile edes takaisin. Tänä aamuna vois maistua tuo ja illalla tuo. Sitten kun on jo sovellettu, ei lopullakaan ole enää mitään väliä. Kaiken lisäksi oma olo on paljon parempi, kun tekee jotain fyysistä. Miten helppoa se on vaan pienen tauon ja laiskuuden jälkeen jäädä siihen sohvalle? Ihan helvetin helppoa. Vaikeempaa on saada itsensä uudelleen liikkeelle, vaikka hyvin tietää sen liikunnan tuoman hyvän olon.



Valmennus farmilla alkaa käydä vähiin. Terolle lupasin lauantaina olla siivosti meidän viimeisiin reeneihin saakka. Pakkohan mun on olla, se on ihminen jolle en halua tuottaa pettymystä. Ehkä yksi tärkeimpiä henkilöitä mun elämäntapamuutoksessa. Aina tiukkaa palautetta, mutta tarvittaessa osaa antaa myös sitä positiivistakin palautetta. Fakta on se, että kalenteri kulkee ja kolmen viikon päästä alkaa juoksukoulu. Voima olkoon kanssani, että todellakin juoksen heinäkuussa.  Nyt fokus siihen ja painonpudotukseen, jätetään turha omapäinen poukkoilu ja tehdään asioille jotain. Mä kuitenkin tiedän, että mä pystyn kun vaan haluan. Tahtotila on itsestä kiinni. Mä tiedän, että tämän alla olevan iskulauseen voimin lähdetään eteenpäin. Ehkä ajattelin näin vuosi sittenkin, mutta en sitten tehnyt asialle kuitenkaan mitään. Virheistään oppii, toivottavasti.


 Viikon päästä palaan asiaan ja toivottavasti silloin vaakalukema on jotain mukavampaa katsottavaa.