Riitta

Riitta

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Ihan törkeen hianoo..





Tänä aamuna heitin salikassiin jotain ihan muuta. Olihan siellä tossut, vesipullo ja palkkari, mutta sen lisäksi siellä oli levyllinen musaa, rannesuojat sekä kynää ja paperia. Ei ollut valmista saliohjelmaa, nyt mun pitikin keksiä se homma ihan ite. Olin käyttänyt useempia hetkiä miettiäkseni oikeenlaista musaa ja mitä liikkeitä sen musan tahtiin vois tehdä. Miten kaikki suurimmat lihasryhmät tulisi käytyä läpi ja miten siinä saisi hien pintaan?


Suurin ajatuksin varustettuna suuntasin salille, menin jumppasaliin, laitoin soittimen päälle ja annoin mennä. Kahvakuula käteen ja kroppa liikkeelle. Tietynlaisen kaavan ja ajatuksen perusteella lähdin liikkeelle, mietin mitä kaikkea tunnin aikana pitäisi tehdä. Musa oli luonnollisesti täysillä ja se nosti tietynlaisen superfiiliksen pintaan. Minä ja tyhjä sali, sunnuntaiaamun rauha, ihan törkeen hianoo.

Samalla mietin, että mitä sitten, kun täällä on se 20 silmäparia tuijottamassa mitä sä teet ja miten sä ohjaat? Pitää miettiä, miten neuvoa liikkeet, niin, että niitä on helppo lähteä tekemään. Sanoa asiat niin, että joku ne ymmärtää. Tuli vähän sellainen kouluesitelmä- iilis. Jännittää ja aivan saatanasti. Ääni värisee ja tulee kiire hoitaa asia alta pois ja äkkiä omalle paikalle. Silti se tuntui edelleen mahtavalta. Olen taas askeleen lähempänä unelmaa ja haavetta. Pääsen tuuraan kaverin kahvakuulatunnin.

Vaihtoehtona on tyriä koko homma jännityksellä ja sillä, että ei osaa hommaa. Mä toivon, että se ei paista läpi ihan takimmaiseen riviin asti. Tottakai mua jännittää, mutta ei saa jännittää liikaa. Kaikkihan on aloittanut jostain. Aina kaikessa on se eka kerta. Odotan innolla, koska nyt ollaan siinä pisteessä, että tätä mä haluan ja tästä tulee hyvä juttu. Olen kuulaillut jonkun verran ja käynyt kurssin, mutta ei se musta vielä ohjaajaa tee. Pitää toistaa, toistaa ja toistaa, tehdä asiat monta kertaa ennen kuin ollaan oikeesti hyviä. Silti mä oon tästä ite niin innoissani, että en tiedä miten päin olisin. Niinpä huomenna taas kello soimaan ja salille.



Tällä  hetkellä en stressaa sitä, että en ole käynyt salilla juuri ollenkaan. En saa tangossa liikkumaan juuri mitään, kun maastavedoista puhutaan. Tavallaan se on mulle ihan sama, tai ei ihan sama mutta todella merkityksetöntä. Tärkeintä on, että mä oon löytänyt pitkän tylsän ja synkän kauden jälkeen taas liikunnan ilon, se on kivaa. Se mahtava olo on vielä kivempaa. Kuulailu on todella fyysistä, todella rankkaa kun siitä tekee sitä. Kevyttä kuulaa heiluttelemalla ei saa samaa tunnetta irti kuin raskailla painoilla. Odotan niin, että kaikki asiat on kunnossa ulkotreenien suhteen ja pääsen testaamaan juttuja myös muihin kuin itseeni. Nyt ollaan niin oikealla tiellä, että ei vois enempää olla.

Kieltämättä olen stressannut liikaa syömisiäni, juomisiani ja liikkumisiani. Olen käyttänyt ihan turhaa energiaa niiden veulomiseen. Siltä se ainakin tällä hetkellä tuntuu. Kaikelle on hetkensä, ja jokaisella on omat juttunsa. Ei elämä voi ollakaan koko ajan ihanaa ja parasta ja täynnä iloa, mutta ei sen tarvii olla ihan paskaakaan, jos siitä ei sitä itse tee. Omiin ajatuksiin voi vaikuttaa, jos mä aattelen että olen ihan sairaan hirvee mätisäkki, ruma ja lihava enkä osaa mitään, niin luultavammin asia on näin. Se on vaan niin helppoa jäädä sinne synkkyyteen vellomaan.

Tänään jumppasalissa mietin, että tätä mä oon aina halunnut. Salaa sen läskinkin ulkokuoren alla olen ihaillut liikunnallisia ihmisiä, joille se on jollain tapaa työ. Tietysti pinnallisesti sen takia, että kun sitä tekee työkseen on väkisinkin koko ajan hyvässä kunnossa. Mutta niin se onkin, pitäähän liikunta sut iloisena, pirteenä ja hyväkuntoisena. Silloin kun sä nautit siitä. Sekin on koettu, että liikunta on kamalaa ja mikään ei kiinnosta, silloin kun se on pakko ja halu ei lähde itsestä.

Ärsyttävän ihanaa, mutta just nyt mä oon ihan saatanan onnellinen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti