Riitta

Riitta

torstai 19. helmikuuta 2015

Unelmia ja toimistohommia

Paistaa se aurinko risukasaankin vai miten se meni? Hommat on alkaneet sujua toivotun lailla ja painoa on reilussa viikossa tippunut 2,7 kg. Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen. Se on oikeestaan aika hyvin, suorastaan hienosti.Lähinnä olen nyt siivonnut syömiseni ja se on sujunut suhteellisen kivuttomasti. Paria epätoivon hetkeä lukuunottamatta. Oikealla tiellä ollaan taas.



Katsoin viime viikon keskiviikkona ensimmäisen kerran Juttaa ja läskinpolttoa tälle kaudelle. Yhdestä jaksosta olin katsonut vain lopun. Koin niiden katsomisen jotenkin todella ahdistavaksi, joten jätin ne kokonaan katsomatta. Viime viikon jakson päätin katsoa ihan vaan sen takia, että siinä oli Tero. Suomen tai maailman paras personal trainer. Ihanan kamala, kiduttaja Kivinen. Ehdottomasti mun elämäntapamuutoksen suurin vaikuttaja, mulla ei oikeestaan löydy riittävästi ylisanoja kuvaamaan tuota ihmistä. Se on paras. Sanoo asiat suoraan, sekä hyvässä että pahassa. Ei säästele palautetta, sanoo jos on asiaa. Meillä on toiminut tää homma loistavasti ihan ensimetreistä asti. Oli hienoa katsoa sitä onnistumista telkkarista. Loppupunnituksen kohdalla tuli sellainen mahtava fiilis, että mä oon ollut itse tossa samassa tilanteessa joskus. Muistan sen jännityksen, että mitä se vaaka näyttää. Ja muistan sen huikeen tunteen, kun on onnistunut, täyttänyt kaikkien odotukset ja tehnyt kovan työn. Mietin kyllä, että olinpas hillitty sillä hetkellä. Ehkä se johtui niistä kameroista tai sitä vaan jännitti ihan pirusti.

Siinä ohjelmaa katsoessani tajusin, että olenpas ollut onnekas. Päässyt mukaan johonkin sellaiseen, mihin nyt jo tuhannet ihmiset pyrkii. Olen saanut kaikki valmiina tarjottimella, toteutus on jäänyt itselle. Huikeeta. Sitä ei vaan jotenkin osaa arvostaa sitä omaa työtä eikä muiden tukea riittävästi. Ehkä sitä vaan ei ole koskaan tyytyväinen itseensä. Oli se mieletön puoli vuotta. Siinä saatiin paljon aikaan. Samalla tajusin sen, että olen hyvää vauhtia heittämässä hukkaan sitä kaikkea kovaa työtä. Sitä en halua, haluan olla hyvässä kunnossa ja pyrkiä kohti uusia unelmia ja tavoitteita.

Siitä päästäänkin itse asiaan. Kävin viime joulukuussa siis kahvakuulaohjaajakurssin. Olen nyt päättänyt lähteä pikkuhiljaa toteuttamaan unelmaani. Kunhan saan kuulat riviin ja pikkupätkän köyttä alan pitämään ulkona ohjattua kahvakuulaa pienelle porukalle, innokkaita on jo ilmottautunut. Siitä ei tule mitään massa- tai joukkotuntia, koska se ei ulkoilmassa toimi. Muutaman hengen kompaksi tunti, jossa jokaiselle riittää tekemistä ja huomiota. Odotan innolla, että pääsen aloittamaan. Kuukauden kuluttua on jo alkanut myös se personal trainerin koulutus Spartanilla. Kaikkee kivaa siis on tapahtunumassa.



Ja niille kaikille, jotka surevat mun itseinhoisia kommentteja, ne on just sitä miltä musta sillä hetkellä tuntuu. Kun on oikein kurjaa ja läski pursuaa, silloin mieli on oikeesti maassa, eikä itsestään pysty ajattelemaan kovin positiivisesti. Tottakai siitä itsensä ruoskimisesta pitäisi päästä eroon ja olla hieman armollisempi. Mutta hommat ei vaan etene sillä armollisuudella. Nyt kun tässä on kohta kaksi viikkoa ollut suht ihmisiksi olo on hyvä. Turvotus on laskenut eikä ne farkutkaan purista enää niin paljoa. Kevät aurinko on näyttänyt ensimmäiset merkit ja se tuo lisää uskoa omiin unelmiin ja omaan tekemiseen. Salille en ole vieläkään päässyt, mutta kahvakuulat on saaneet pihalla kyytiä. Se jos joku on kunnon vihanhallintaa, niitä on ihana paiskoa maahan niin lujaa kuin vaan ikinä pystyy.  Juoksukoulun alkuun on enää vajaa kaksi viikkoa, sitten katotaan todella sitä kestävyyttä ja mukavuutta.

Hienoa, kevät tulee ja sen mukana valo ja aurinko.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti