Riitta

Riitta

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tuska ja ahdistus

Viikonloppu opiskeluiden parissa on taas takana. Tämä oli henkisesti raskain viikonloppu ainakin tähän mennessä. Tiesin jo etukäteen, että tämä tulee olemaan mulle se haastavin ja vaikein osa-alue. Kehonpainoharjoittelu, kaikkee kivaa liikkumista omalla painolla, ilman mitään lisäpainoja. Ei se ihan välttämättä ollut kovin kivaa koko ajan.

Tällä kurssilla mäkin oisin pärjännyt :)

Päälläseisonta ja käsilläseisonta on ollut mulle kauhu ihan koululaisesta saakka. Vihasin telinevoimistelua, koska siellä piti aina seisoa päällään ja roikkua rekissä tai tehdä kuperkeikkoja. Ihan perseestä. Ihan kuin tälläinen ylipainoinen tyttö olisi saanut itsensä jonnekin taivutettua tai roikotettua itseään jossain tangolla, ei tullut mitään. Itkua vääntäen mentiin saatana kun on oli pakko. Ja kun ei osannut niin sitä ei edes halunnut yrittää. Lauantain ja sunnuntain harjoittelut vei kyllä niin takaisin koulun liikuntatunnille. Päässäni takoi ajatus " Jumalauta, mää oon aikuinen ihminen, mun ei oo pakko tehdä tämmöstä mitä mää en halua tehdä. Saan ite päättää seisonko ikinä käsilläni."  Toisaalta, olen siellä ihan omasta vapaasta tahdostani oppimassa uutta. Haasteellinen tilanne.Taas olin se porukan ainoa, joka ei osannut. Ei päässyt käsillä seisontaan tai päällä seisontaan. Tuli sellainen "pikku-Riitta" liikuntatunnilla- fiilis.No kuperkeikan pääsin, sitä en päässyt edes ala-asteella.Oli todella lannistunut ja paska fiilis. Eiköhän ne kurssikaveritkin sen aistinut, mutta jaksoivat kannustaa.

Tämmöset tilanteet aina välillä herättää siihen, kuinka mukavuudenhaluinen sitä onkaan. Jos ei oo pakko tehdä jotain epämiellyttävää, käyttää sitä sun heikointa kohtaa, niin sitä on todella helppo välttää viimeiseen asti. Ihan varmasti viimeisellä lukion liikuntakurssilla hihkuin riemusta, että mun ei koskaan enää tarvi tehdä tätä, mun ei oo pakko. Tästä lähin päätän ite miten liikun ja lakkasin käytännössä liikkumasta. Eikä se ollut yksin telinevoimistelun syy, mä vaan vihasin liikuntaa ylipäänsä. Toisaalta taas on ihan käsittämättömän turhauttavaa se, että ei osaa jotain. Kaikki pitäisi osata heti ja nyt, mihinkään ei ole kärsivällisyyttä. Nyt sitä koetellaan.

Onneksi pysty auttaan muita, vaikka ite ei osannut :)



Viikonlopusta jäi kokonaisuutena ihan hirveesti hyviä asioita käteen. Opin uusia liikkeitä, joita ajattelin ihan rohkeasti käyttää omissa treeneissäni alkulämpönä ja tarjota kuulailijoillekin se mahdollisuus. Ilman mitään lisäpainoja saa jo kertaallisen hien pintaan, kun oikein keskittyy tekemiseen. Tämän lisäksi meillä oli ruokavalio- ja ravitsemusopetusta, lähinnä liittyen aktiiviliikkujan ja urheilijan ruokavalioon. Paljon oli jo tuttua asiaa, mutta tuli paljon uusia näkökulmia. Eveliinalla oli sana hallussa ja tietoa ja taitoa todella paljon. Niitä pitääkin olla, koska ei ole olemassa mitään yhtä ja oikeaa. Jokainen varmasti löytää sen oman kultaisen keskitien. Osa-alueita erilaisista ruokavalioista, omaa kehoa kuunnellen. Näissäkin asioissa oma kokemus on kultaakin kalliimpi.


Näin koko elämänsä laihduttaneena ja kaikki dieetit läpi kolunneena on monenlaista näkökulmaa syömiseen. Edelleen etsin sitä omaa kohtuutta, omaa tapaa elää. Syömistä ja juomista, liikkumista ja lepoa oikeassa suhteessa. Niin, että siitä tulee terve elämäntapa, jossa ei tarvi kytätä jokaista suupalaa. Toisaalta, kun on suurimman osan elämästään elänyt päin mäntyä, vie aika pitkän ajan ennen kuin saavuttaa sen oikean ja terveellisen tavan elää. Ehkä vielä joku päivä senkin opin.

Juurekset ja kasvikset menossa uuniin. Että jotain terveellistäkin tulee syötyä.

Siinä kotiin päin ajellessa eilen illalla mietin, että miten ratkaisen tämän paniikinomaisen stressin päälläseisonnasta ja käsilläseisonnasta. Koko matka meni enemmän ja vähemmän synkissä ajatuksissa. Kunnes melkein kotipihassa tajusin, että mullahan on joogamaikka. Ihan loistava tyyppi, jolla on juuri oikeanlainen tausta auttaakseen minua tässä asiassa. Niinpä välittömästi yhteyttä ja saimme sovittua yksityistunnin. Mahtavaa. Ensiviikolla aloitetaan ja katsotaan kuinka monta kertaa pitää duunata, että kuulantyöntäjä seisoo käsillään. Olen sen kyllä tässä henkisesti päättänyt, että sen vielä teen. Jos en tässä lähiaikoina, niin vielä joku päivä. Mulla on just nyt halu oppia uutta,  oon tästä niin kiinnostunut, että viikonlopun lannistumisen ja masentumisen jälkeen lähdetään uuteen nousuun tämän suhteen.

Epätoivoista kiipeämistä seinälle. Tästä oli tarkoitus päästä käsilläseisontaan.




Eikä tässä vielä kaikki, myös oikeaoppinen punnerrus ja leuanveto kuuluvat listalle. Nekin vaatii runsaasti hiomista, koska lavat pettää välittömästi kun lähden punnertamaan alas. Ihan kuin niissä olisi joku magneetti. Pitää vaan tehdä lapapunnerruksia uudestaan ja uudestaan. Leuanveto tulee harjoittelemalla. Tietysti sellainen 20 kg dieetti vois auttaa, että ruho nousisi vähän kevyemmin.

Mutta seuraavaa viikonloppua odotellessa. Mielenkiintoista tämä opiskelu. Jos ei koskaan haasta itseään ei ikinä kehity missään. Niin kai se menee. Ja loppuun ihan paras kuva tänään Kukka Laakson instagramista, siinä on nainen, jolla on myöskin paljon viisaita ajatuksia, mutta tämä lause voisi olla ihan omasta suusta. " Vittuillakseni heilautin", ja oletan että tässä on kyse kahvakuulasta. Muutenkin toi Kukan kirja Nouse ylös, on todellakin lukemisen arvoinen opus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti