Riitta

Riitta

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Motivaatiota, motivaatiota!

Eilen oli mahtava päivä. Toisaalta vähän haikeekin, mutta yritän repiä siitä nyt kaiken positiivisen.
Mulla oli viimeiset pt-treenit Teron kanssa Tampereella. Päivää oli siirretty syystä ja toisesta jo pariinkiin otteeseen eteenpäin ja vihdoinki pääsin sinne. Vähän jännitinkin, miten siitä selviydyn, koska en ole talven aikana juurikaan käynyt salilla. Ilmotin etukäteen, että haluan tehdä selkätreenin ja koittaa miten paljon saan vedettyä maasta. Sitäkään en ole tehnyt aikoihin tosissani.



Syksyllä vedin maasta 120 kg maksimissaan ja sitten en olekaan vedellyt kuin jotain 50-60 kg. Senkin hampaat irvessä, vähän niinkuin väkisin. En siis odottanut itseltäni mitään ihmeellistä suoritusta. Siitä sitten lähdettiin, eka vähän lämmiteltiin ja vedeltiin sarjoja kevyemmillä painoilla. Tero laittoi romua tankoon ja minä nostelin ykkösiä. Vasta sen jälkeen, kun tuli epäonnistunut veto, mulle kerrottiin että olin saanut 130 kg maasta ja 135 kg oli se, joka ei enää noussut. Jumalauta! Aivan mahtavaa. Kyllä se muukin treenaaminen nähtävästi vie voimatasolla eteenpäin.



Ehkä parasta tässä reissussa oli se, että tajusin, että en todellakaan ole mennyt voimatasoilla taaksepäin. Se on uskosta ja päästä kiinni kuinka paljon se rauta liikkuu. Ehkä mä nyt oon vähän pehmeemmässä lihassa kuin vuosi sitten, mutta se ei oo nyt just se ongelma. Mun ongelmahan on ollut se, että oon pitänyt itteeni ihan paskana ja epäonnistujana pitkän aikaa. Saatana, ei tässä mikään oo niin huonosti kun omassa päässään kuvittelee.

Haikein mielin lähdin kyllä salilta, koska tiesin, että tää oli mun ja Teron viimeinen treeni. Ainakin toistaiseksi, eihän sitä koskaan voi tietää milloin taas mennään. Mulle jäi ainakin helvetin hyvä mieli ja motivaatio kasvoi taas tunnissa uskomattomiin mittasuhteisiin. Pitää vaan uskoo itteensä ja omaan tekemiseen. Siitä se kaikki lähtee. Me ollaan kolmessa vuodessa saatu paljon aikaan. Onhan siinä remmissä ollut muitakin ihmisiä, mutta Terolta oon oppinut ehkä kaikista eniten. Se on aina osannut kysyä mitä kuuluu ja saanut irti asioita, joita ei ehkä kaikille voi tai pysty sanomaan. Oon tavattoman kiitollinen kaikesta siitä uskosta ja motivaatiosta. On se vaan kova jätkä ja paras PT. Ainakin mun näkökulmasta. Ensimmäiset kerrat ei unohdu ikinä, hiljaa mielessäni ajattelin, että toi jätkä tappaa mut. Silti en kyseenalaistanut sen toimia ikinä. Tein vaan mitä käskettiin ja olin hiljaa.


Eilen mietin, että kyllä se on nämä ohjatut treenit ja joku peräänkatsoja, jota mä kaipaan. Oon tässä itsekseni säätänyt pari kuukautta ja onhan se kohtuullisesti mennyt. Parasta olisi, jos olisi joku joka vähän kattoo perään, jonka näkis tasaisin väliajoin ja pääsis jonkun treenautettavaksi. Se tuntuu pitävän mulla ainakin motivaation parhaiten yllä. En tarkoita sitä, että on joku joka tekee ohjeet noudatettavaksi ja sitten tehdään kirjaimellisesti mitä käsketään. Se ei välttämättä toimi. Halu pitää lähteä itsestä, ei voi liimata toisen neuvoja päälle, jos ei ite niitä halua noudattaa.

Katsotaan mihin tässä vielä päästään. Se on varma, että maastavetoja tehdään jatkossakin. Se on ihan kamalan ihanaa ja mää tykkään.

Olkoon voima kanssanne!




sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kesä tulee, paina paniikkinappulaa!!!

Apua, kesä on ihan just ja missä on se helvetin bikinikunto? Ei missään, tai jossain kaiken alla, piilossa. Onhan meillä kaikilla se oma bikinikunto, mutta se mistä ainakin 80 % naisista haaveilee, on mulla ainakin aika kerroksen alla. Oma vika! Ja mistä se johtuu, omasta itsestä. Itsepä en ole asialle mitään tehnyt ja tässä ollaan. Mutta en ryve silti missään tuskassa, olen helvetin onnellinen tällä hetkellä siitä, että tykkään taas liikkua. Tammikuussa oltiin aika kaukana tästä fiiliksestä.


Kuten jo aiemmin olen sanonut, viime syksynä lakkas kiinnostamasta kaikki, liikunta, oikein syöminen, työnteko, sosiaalinen elämä, ihan kaikki. En ole ikinä aiemmin kokenut yhtä synkkää aika kautta. Osittain kaikki johtui siitä, että jouduin jättämään haaveeni Varalan urheiluopiston kurssista ja siinä samalla meni sitten mielenkiinto kaikkeen. Tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen, että näin kävi. Muuten en varmaankaan olisi Spartanin toiminnallisenharjoittelun pt-kurssilla, oppimassa hienoja asioita ja vähän erilaista tapaa treenata. Vaikka viime viikonlopun jälkeen olinkin aika syvällä taas epäonnistumisen tunteessa, en anna sen lannistaa. Tää on hieno juttu ja tästä seuraa mahtavia asioita. Vähintä ei todellakaan ole ne kaikki hyvät tyypit joihin olen kurssilla tutustunut. Toivottavasti heistä edes osa jää pysyvästi elämään.

Mutta se mitä olen tässä miettinyt ainakin viimeisin viikon, oma henkilökohtainen valmennus. Eveliinakin sanoi viime viikonloppuna, että jokainen pt tarvitsee oman valmentajan. Se on totta. Aika monella ihan perus treenaajallakin on oma valmentaja. Itse olen tässä koko ajan jalka paniikkinappulalla, että mä tarviin jonkun, mä en vaan selvii ite. Oon niin kujalla omien syömisteni kanssa. Syömishäiriötausta seuraa mua varmasti ihan koko elämän, loppuun asti. Tottakai toivon, että jonain päivänä olen selvillä vesillä tämän syömisen kanssa. Tää on vähän kuin alkoholismi, josta ei pääse irti. Ilman viinaa voi olla, mutta ei ilman ruokaa.

Vaikka toi syömishäiriö ja paino-ongelma on vakava asia, niin mulle se on tavallaan rikkaus. Osaan neuvoa muita miten syödä oikein, mitä pitää välttää ja missä kohtaa tulee ne heikoimmat hetket. Tiedän sen tunteen kun ollaan todella syvällä, syödään salaa suklaata ja piilotellaan paperit muulta perheeltä. Syödään vaikka ollaan jo täynnä ja silti jos vähän vielä kakkua ja keksiä ja pullaa ja suklaata. Huomenna sitten taas alotellaan sitä dieettiä. Toi on helvetillistä puuhaa, siitä tulee pirun huono olo ja jäätävä morkkis. Sokerikrapula. Silti sitä vaan jatkaa ja jatkaa, päivästä toiseen, pahasta olosta huolimatta. Jännä juttu, että ruoka vie pidemmän korren kuin hyvä olo. Siinä onkin miettimistä. Mä tiedän, että tämän kaiken kokeminen tulee olemaan mulle myös vahvuus  sillä kohtaa, kun joskus alan neuvoa muita ihan oikeasti tossa ruokailussa. Se kun on kuitenkin se kaiken a ja o. Sä voit liikkua 24 h, mutta jos siinä välissä ahdat ittes täyteen kaikkee paskaa, niin ei se paino kyllä valitettavasti tipu.

Tällä hetkellä mun elämä on suhteellisen hektistä. On aika monta rautaa tulessa ja mietinkin, että onko mulla just nyt aikaa keskittyä itse omaan valmennukseeni. Pt- kurssi loppuu kesäkuun puolessa välissä ja toivottavasti valmistun siitä ja saan ne paperit. Sen jälkeen on vielä puolimaraton (kuolema) heinäkuun puolessa välissä, sitten voisin ehkä harkita taas jotain valmennusta itelleni. Mutta mistä sen oikean löytää ja miten paljon on rahaa laittaa omaan valmennukseensa. Tosin, se on ehkä elämän paras sijoitus sijoittaa itseensä.

Ajattelin maaliskuulla, että pärjään jo helvetin hyvin itekseni. Tiedän käytännössä todella paljon ja mulla on kymmeniä ruokavalioita ja saliohjelmia kertynyt vuosien varrella. Tiedän mitä on se paska olo ja tiedän, kun on huippuhyvä onnistujan fiilis. Muita on helvetin helppo neuvoa, mutta ittelleen sitä on vähän huono opettaja. Aamulla kävin lenkillä ja mietin sen tunnin ajan omaa fiilistä ja sitä mitä mä oikeesti ite haluan. Mä en halua elää mitään fitness-elämää, mä haluan elää normaalia urheilullista ja terveellistä elämää. Mulla on ihan helvetisti opeteltavaa omassa päässäni ja omassa kropassani. Oon sanonut tämän sata kertaa, mutta en vaan vieläkään ole löytänyt sitä omaa kohtuutta ja omaa kultaista keskitietä.


Nyt oikeesti haluaisin palata taas salillekin, häärään niitten rautojen kanssa. Kattelin tossa kalenteriani ja taitaa tietää taas aikaisia aamuherätyksiä, jos meinaan jollain tavalla päästä sinne salille. Kyllä se vaan on suhteellisen masentavaa, kun huomaa että ei enää jaksa kyykätä tai vetää maasta niinkuin esimerkiksi syksyllä. Voimat on hiipuneet kun ei ole harjoitellut. Ehkä siellä jotain on lihasmuistissa ja harjoittelullahan ne sieltä palaa. Nyt vaan on noi kahvakuulatunnit lähteneet sen verran hyvin rullaamaan, että aikaa ei valitettavasti jää omille reeneille ihan hirveesti. Se on vain järjestelykysymys. Kesä tulee, eikä valosaan aikaan tarvii niin paljon unta.



Yhtä kaikki, kesä siis todellakin tulee ja maa alkaa ihanasti vihertää. Kaikesta oman pään sisällä vellovasta kaaoksesta olen onnellinen siitä, että saan vetä kahvakuulatunteja iloisille ja motivoituneille ihmisille! Se on ihan pirun hieno harrastus, ihan niinkuin mikä tahansa liikunta!