Riitta

Riitta

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Kesä tulee, paina paniikkinappulaa!!!

Apua, kesä on ihan just ja missä on se helvetin bikinikunto? Ei missään, tai jossain kaiken alla, piilossa. Onhan meillä kaikilla se oma bikinikunto, mutta se mistä ainakin 80 % naisista haaveilee, on mulla ainakin aika kerroksen alla. Oma vika! Ja mistä se johtuu, omasta itsestä. Itsepä en ole asialle mitään tehnyt ja tässä ollaan. Mutta en ryve silti missään tuskassa, olen helvetin onnellinen tällä hetkellä siitä, että tykkään taas liikkua. Tammikuussa oltiin aika kaukana tästä fiiliksestä.


Kuten jo aiemmin olen sanonut, viime syksynä lakkas kiinnostamasta kaikki, liikunta, oikein syöminen, työnteko, sosiaalinen elämä, ihan kaikki. En ole ikinä aiemmin kokenut yhtä synkkää aika kautta. Osittain kaikki johtui siitä, että jouduin jättämään haaveeni Varalan urheiluopiston kurssista ja siinä samalla meni sitten mielenkiinto kaikkeen. Tällä hetkellä olen tyytyväinen siihen, että näin kävi. Muuten en varmaankaan olisi Spartanin toiminnallisenharjoittelun pt-kurssilla, oppimassa hienoja asioita ja vähän erilaista tapaa treenata. Vaikka viime viikonlopun jälkeen olinkin aika syvällä taas epäonnistumisen tunteessa, en anna sen lannistaa. Tää on hieno juttu ja tästä seuraa mahtavia asioita. Vähintä ei todellakaan ole ne kaikki hyvät tyypit joihin olen kurssilla tutustunut. Toivottavasti heistä edes osa jää pysyvästi elämään.

Mutta se mitä olen tässä miettinyt ainakin viimeisin viikon, oma henkilökohtainen valmennus. Eveliinakin sanoi viime viikonloppuna, että jokainen pt tarvitsee oman valmentajan. Se on totta. Aika monella ihan perus treenaajallakin on oma valmentaja. Itse olen tässä koko ajan jalka paniikkinappulalla, että mä tarviin jonkun, mä en vaan selvii ite. Oon niin kujalla omien syömisteni kanssa. Syömishäiriötausta seuraa mua varmasti ihan koko elämän, loppuun asti. Tottakai toivon, että jonain päivänä olen selvillä vesillä tämän syömisen kanssa. Tää on vähän kuin alkoholismi, josta ei pääse irti. Ilman viinaa voi olla, mutta ei ilman ruokaa.

Vaikka toi syömishäiriö ja paino-ongelma on vakava asia, niin mulle se on tavallaan rikkaus. Osaan neuvoa muita miten syödä oikein, mitä pitää välttää ja missä kohtaa tulee ne heikoimmat hetket. Tiedän sen tunteen kun ollaan todella syvällä, syödään salaa suklaata ja piilotellaan paperit muulta perheeltä. Syödään vaikka ollaan jo täynnä ja silti jos vähän vielä kakkua ja keksiä ja pullaa ja suklaata. Huomenna sitten taas alotellaan sitä dieettiä. Toi on helvetillistä puuhaa, siitä tulee pirun huono olo ja jäätävä morkkis. Sokerikrapula. Silti sitä vaan jatkaa ja jatkaa, päivästä toiseen, pahasta olosta huolimatta. Jännä juttu, että ruoka vie pidemmän korren kuin hyvä olo. Siinä onkin miettimistä. Mä tiedän, että tämän kaiken kokeminen tulee olemaan mulle myös vahvuus  sillä kohtaa, kun joskus alan neuvoa muita ihan oikeasti tossa ruokailussa. Se kun on kuitenkin se kaiken a ja o. Sä voit liikkua 24 h, mutta jos siinä välissä ahdat ittes täyteen kaikkee paskaa, niin ei se paino kyllä valitettavasti tipu.

Tällä hetkellä mun elämä on suhteellisen hektistä. On aika monta rautaa tulessa ja mietinkin, että onko mulla just nyt aikaa keskittyä itse omaan valmennukseeni. Pt- kurssi loppuu kesäkuun puolessa välissä ja toivottavasti valmistun siitä ja saan ne paperit. Sen jälkeen on vielä puolimaraton (kuolema) heinäkuun puolessa välissä, sitten voisin ehkä harkita taas jotain valmennusta itelleni. Mutta mistä sen oikean löytää ja miten paljon on rahaa laittaa omaan valmennukseensa. Tosin, se on ehkä elämän paras sijoitus sijoittaa itseensä.

Ajattelin maaliskuulla, että pärjään jo helvetin hyvin itekseni. Tiedän käytännössä todella paljon ja mulla on kymmeniä ruokavalioita ja saliohjelmia kertynyt vuosien varrella. Tiedän mitä on se paska olo ja tiedän, kun on huippuhyvä onnistujan fiilis. Muita on helvetin helppo neuvoa, mutta ittelleen sitä on vähän huono opettaja. Aamulla kävin lenkillä ja mietin sen tunnin ajan omaa fiilistä ja sitä mitä mä oikeesti ite haluan. Mä en halua elää mitään fitness-elämää, mä haluan elää normaalia urheilullista ja terveellistä elämää. Mulla on ihan helvetisti opeteltavaa omassa päässäni ja omassa kropassani. Oon sanonut tämän sata kertaa, mutta en vaan vieläkään ole löytänyt sitä omaa kohtuutta ja omaa kultaista keskitietä.


Nyt oikeesti haluaisin palata taas salillekin, häärään niitten rautojen kanssa. Kattelin tossa kalenteriani ja taitaa tietää taas aikaisia aamuherätyksiä, jos meinaan jollain tavalla päästä sinne salille. Kyllä se vaan on suhteellisen masentavaa, kun huomaa että ei enää jaksa kyykätä tai vetää maasta niinkuin esimerkiksi syksyllä. Voimat on hiipuneet kun ei ole harjoitellut. Ehkä siellä jotain on lihasmuistissa ja harjoittelullahan ne sieltä palaa. Nyt vaan on noi kahvakuulatunnit lähteneet sen verran hyvin rullaamaan, että aikaa ei valitettavasti jää omille reeneille ihan hirveesti. Se on vain järjestelykysymys. Kesä tulee, eikä valosaan aikaan tarvii niin paljon unta.



Yhtä kaikki, kesä siis todellakin tulee ja maa alkaa ihanasti vihertää. Kaikesta oman pään sisällä vellovasta kaaoksesta olen onnellinen siitä, että saan vetä kahvakuulatunteja iloisille ja motivoituneille ihmisille! Se on ihan pirun hieno harrastus, ihan niinkuin mikä tahansa liikunta!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti