Riitta

Riitta

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Motivaatiota, motivaatiota!

Eilen oli mahtava päivä. Toisaalta vähän haikeekin, mutta yritän repiä siitä nyt kaiken positiivisen.
Mulla oli viimeiset pt-treenit Teron kanssa Tampereella. Päivää oli siirretty syystä ja toisesta jo pariinkiin otteeseen eteenpäin ja vihdoinki pääsin sinne. Vähän jännitinkin, miten siitä selviydyn, koska en ole talven aikana juurikaan käynyt salilla. Ilmotin etukäteen, että haluan tehdä selkätreenin ja koittaa miten paljon saan vedettyä maasta. Sitäkään en ole tehnyt aikoihin tosissani.



Syksyllä vedin maasta 120 kg maksimissaan ja sitten en olekaan vedellyt kuin jotain 50-60 kg. Senkin hampaat irvessä, vähän niinkuin väkisin. En siis odottanut itseltäni mitään ihmeellistä suoritusta. Siitä sitten lähdettiin, eka vähän lämmiteltiin ja vedeltiin sarjoja kevyemmillä painoilla. Tero laittoi romua tankoon ja minä nostelin ykkösiä. Vasta sen jälkeen, kun tuli epäonnistunut veto, mulle kerrottiin että olin saanut 130 kg maasta ja 135 kg oli se, joka ei enää noussut. Jumalauta! Aivan mahtavaa. Kyllä se muukin treenaaminen nähtävästi vie voimatasolla eteenpäin.



Ehkä parasta tässä reissussa oli se, että tajusin, että en todellakaan ole mennyt voimatasoilla taaksepäin. Se on uskosta ja päästä kiinni kuinka paljon se rauta liikkuu. Ehkä mä nyt oon vähän pehmeemmässä lihassa kuin vuosi sitten, mutta se ei oo nyt just se ongelma. Mun ongelmahan on ollut se, että oon pitänyt itteeni ihan paskana ja epäonnistujana pitkän aikaa. Saatana, ei tässä mikään oo niin huonosti kun omassa päässään kuvittelee.

Haikein mielin lähdin kyllä salilta, koska tiesin, että tää oli mun ja Teron viimeinen treeni. Ainakin toistaiseksi, eihän sitä koskaan voi tietää milloin taas mennään. Mulle jäi ainakin helvetin hyvä mieli ja motivaatio kasvoi taas tunnissa uskomattomiin mittasuhteisiin. Pitää vaan uskoo itteensä ja omaan tekemiseen. Siitä se kaikki lähtee. Me ollaan kolmessa vuodessa saatu paljon aikaan. Onhan siinä remmissä ollut muitakin ihmisiä, mutta Terolta oon oppinut ehkä kaikista eniten. Se on aina osannut kysyä mitä kuuluu ja saanut irti asioita, joita ei ehkä kaikille voi tai pysty sanomaan. Oon tavattoman kiitollinen kaikesta siitä uskosta ja motivaatiosta. On se vaan kova jätkä ja paras PT. Ainakin mun näkökulmasta. Ensimmäiset kerrat ei unohdu ikinä, hiljaa mielessäni ajattelin, että toi jätkä tappaa mut. Silti en kyseenalaistanut sen toimia ikinä. Tein vaan mitä käskettiin ja olin hiljaa.


Eilen mietin, että kyllä se on nämä ohjatut treenit ja joku peräänkatsoja, jota mä kaipaan. Oon tässä itsekseni säätänyt pari kuukautta ja onhan se kohtuullisesti mennyt. Parasta olisi, jos olisi joku joka vähän kattoo perään, jonka näkis tasaisin väliajoin ja pääsis jonkun treenautettavaksi. Se tuntuu pitävän mulla ainakin motivaation parhaiten yllä. En tarkoita sitä, että on joku joka tekee ohjeet noudatettavaksi ja sitten tehdään kirjaimellisesti mitä käsketään. Se ei välttämättä toimi. Halu pitää lähteä itsestä, ei voi liimata toisen neuvoja päälle, jos ei ite niitä halua noudattaa.

Katsotaan mihin tässä vielä päästään. Se on varma, että maastavetoja tehdään jatkossakin. Se on ihan kamalan ihanaa ja mää tykkään.

Olkoon voima kanssanne!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti