Riitta

Riitta

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Sairaan kaunis syömishäiriö

Musta ei ole kuulunut pitkään aikaan. En ehkä ole halunnut kirjoittaa mitään, kun ei ole ollut juuri mitään sanottavaa. Pään sisällä on vellonut synkkiä ajatuksia jo pitkään. Miksi syöminen on toisille niin helvetin vaikeeta ja toisille se on vaan pakko, että jaksaa tehdä ja elimistö toimii?

Kakkosluokkalainen vuonna 84, hyvin tietoinen, että olen vähän paksu ja syömisen kanssa ongelmia.

Mä oon suorittaja, jollain tapaa perfektionisti vaikka sitä ei ihan äkkiä mun kotini perusteella huomaakaan. Joissain asioissa pitää olla hyvä, jos ei paras. Tietyt asiat painetaan täysillä läpi, kaikki tai ei mitään ja toiset saakin sitten olla tekemättä. Pitää onnistua, saada huomiota, olla hyvä. Jos ei ole niin sitten ei ole mitään.

Jollain tapaaa se kontrolli ja onnistuminen liittyy syömiseenkin, just siihen että se on ihan helvetin vaikeeta. Syömishäiriö on ihan hirveä riesa. Mulla se ei ole ollut kovin vakava, oli vaan anoreksian oireita ja alipainoa, sitten oli ylipainoa ja holtitonta syömistä, ahimimista ja salaa syömistä. Sitten oli liikuntaa ja punnitsemista, sekä ruoan että itsensä. Kun se kortti oli katottu, alettiin itse soveltaa ja oltiin armollisia. Niin saatanan armollisia, että kohta ollaan taas siinä pisteessä mistä kolme vuotta sitten lähdettiin. Miten helvetissä yhdellä ihmisellä voi syöminen olla näin perkeleen vaikeeta?

Vuonna 94, hieman jo anoreksian paremmalla puolella.


Miks ei voi vaan syödä, just sen verran kun tarvii. Miks pitää olla ihan holtiton, kaukana kohtuudesta. Ollakseni rehellinen en edes helvetti tiedä mikä on kohtuullista. Sitäpä tässä yritin opetella, ihan niin hienosti meni, että en edes kehtaa myöntää kuinka paljon on painoa tullut takaisin. Miten meni noin niinkuin omasta mielestä, ihan päin persettä. Jotenkin kaikki onnistuminen elämässä kulminoituuu tohon syömiseen. Kun hallitset sen, hallitset kaiken. Sairasta, eikö totta.

Mä tuskin oon yksin näitten ajatusten kanssa. Mä sain niin liiallisen annoksen keittiövaakaa, soijalesitiiniraetta ja saatana kanaa, että ihan periaatteesta en halunnut punnita eväitä muovikippoihin töihin. En silläkään uhalla, että se olis ollut mulle se paras vaihtoehto. Ihan vaan siks, koska mä en halunnut. Ja jos mä en jotain halua, niin mä en sitä halua. Mä sen päätin, että en tarvii mitään listaa, jonka mukaan mun pitää syödä. Koska mähän osaan. En sitten osannut. Tai osasin, mutta osasin myös hyvin sen kaiken vanhankin. Leipää, pastaa, karkkia, suklaata, lisää armoa, pikkasen salmiakkia. Kyllähän mä voin, koska mä voin ja mä haluan.

Tulinko siitä onnelliseksi, no en todella tullut. Koska nyt mä oon taas paksu ja iso ja kauhee mätisäkki. Miten mä taas tein tämän? Piti olla loppuelämän muutos, piti olla uuden elämän alku, piti olla hianoo. Julkinen paine ja kaikkee, tv:stä tuttu läski. Pakko pysyä kuosissa. No, enpä pysynyt saatana.

Starttikuva superdieetteihin 2012


Kun mä tässä yritän kerätä mun motivaation rippeitä kasaan ja yritän päästä uuteen alkuun. Mä jaksan sitä ehkä päivän. Mä en haluu olla enää se märisevä läski, se on ihan helvetin vaikeeta kun ei ole koskaan tyytyväinen. 18-vuotiaana ja 53 kiloisena olin omasta mielestäni edelleen läski ja hirvee. 100 kg olin kai ihan ok, omasta mielestäni. Ei se peilikuva sitä kerro. 75 kiloisena lihaksikkaana en näyttänyt omasta mielestäni taaskaan hyvältä. Tällä hetkellä olen taas ihan saatanan kauhee läskimakkaroitteni kanssa. Syömishäiriöisen sairas mieli ei tajua hyvää eikä pahaa. Vaikka kuinka vieressä joku toitottaa, että näytät saatanan hyvältä ja oot tehnyt kovan työn, oma pää jauhaa edelleen vitun läski.

Vuonna 2014, ei niin huonossa kunnossa vaikka siltä se tuntui.


Sepä se. Todellisuudessa mä odotan sitä herätystä, kun pääsen taas alkuun. Haluan mennä salille, se on jo hyvä alku, kun vaan pääsisin sinne. Haluaisin syödä terveellisemmin, mutta kun se suklaa ja sokeri. Haluaisin vaikka mitä, mutta haluanko tarpeeksi. En ilmeisesti koska en tee asian eteen tarpeeksi. Mitä pitää tapahtua, että mä taas alotan. Todellisuudessa oon sen verran sairas ja holtiton, että mun on koko loppuelämäni jollain tapaa tuijotettava mitä laitan suuhuni. Läski on aina mieleltään läski ja vanhat tavat on ihan siinä millin päässä. Valmiina käyttöön, heikolla hetkellä. Ota vaan, etsä nyt niin lihava vielä ole, kyllä yhden aina voi.

Kun ei voi, se mun pitää tajuta. Mun pitää ottaa ne ohjat ja kontrolloida omaa syömistä. Minä olen se, joka sen voi tehdä. Ei kukaan muu, apua tarvin mutta tahto pitää lähteä itsestä. Tätä mä työstän ja mietin, miksi se on niin vaikeeta. Enpä tiedä. Kerron heti kun tiedän. Sen tiedän, että siinä vaiheessa kun mulla on ote mun haarukasta ja mun ruokatavoista, mulla on ote myöskin mun muusta elämästä. Kun mun ajatukset tuoasta on synkkiä, niin kaikki on synkkää. Ilo ja onni on siitä syömisestä kiinni. Kun kontrolloin mun ruoan, kaikki on hallinnassa. Se on syömishäiriö, se on ongelma. Ehkä vielä joku päivä hallitsen tämän homman tai sitten en hallitse koskaan.

Siihen asti mä ehkä joudun oleen vähän keskivertoa tiukempi mun syömisistä ja vähemmän armollinen. Ehkä mä olisin armollisempi, jos en tunkis kaikkee paskaa suustani sisään. Olisin armollisempi mun elimistölle. Ei tässä enää pikkulikkoja olla, elämäntavat alkaa näkyä muuallakin kuin selluliittissä.