Riitta

Riitta

tiistai 18. elokuuta 2015

Kun valaistun

Viimeksi kirjoittelin siitä, kuinka viheliäistä on kun ihminen ei osaa syödä oikein. Sepä se, haastavaa ja hankalaa. Kun antaa sokerille pikkusormen, se vie koko käden. Aikani kieriskelin paskassa olossa, joka ilta päätin, että huomenna ei enää sokeria. Seuraavana iltana löysin taas itseni sängystä käsilaukku kainalossa syömässä karkkia, seuraavana iltana kylppäristä, samalla kun "laitan pyykkejä" voin kätevästi vetästä pari suklaapatukkaa. Todellisuudessa söin vaan sen suklaan ja jätin pyykit laittamatta. Syömishäiriöinen on itsensä pahin huijari. Se ei ole kuin yksi 5 minuuttia, kun suklaalevy on syöty. Siinä viidessä minuutissa ei paljon ehdi ajatella, ei ainakaan kovin järkevästi, koska vitutus tämän jälkeen on aivan järjetön. Havahduin siihen, että käsilaukustani ei saanut enää mitään otettua ilman, että sieltä tuli karkkipapereita mukana. Huomasin piilottavani papereita roskikseen tai tyhjensin käsilaukun suoraan ulkoroskikseen. Voin kertoa, että ihmisen mieli on sairas, kun se on sairas. Sitä vaan luulee, että jos syö piilossa muilta se ei näy missään. Väärin.


Havahduin siihen, että oon joka päivä järjettömän kiukkunen, vihaan itteeni, peilikuva ällöttää ja mikään ei kiinnosta. Olo oli aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten, ennen uuden elämän alkua. Eräänä iltana olin  tarpeeksi lihava, turpea, kamala ja huonovointinen. Kaivoin sähköpostista kaavakkeet, jotka olin jo keväällä täyttänyt. Painoon piti vaan kirjottaa muutama kilo lisää. Motivaatio kohdilleen ja sähköpostia eteenpäin. Siitä se lähti. Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain sinistä, ehkä jotain lainattuakin. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin palata takaisin Farmin riveihin. Tiukka puoli vuotta on edessä, motivaatio on korkeella ja tahtotila on kova. En tiedä mitä tähän tarvittiin, mutta varmasti eniten sitä pahaa oloa ja hurja määrä läskiä peilikuvassa. Toivon, että ratkaisu on ollut oikea ainakin vielä se tuntuu siltä.


Yhtä kaikki, nyt on reilu viikko oltu ilman sokeria ja kuinka naurettavan helpolta se tuntuukaan. Ehkä joudun olemaan sitä ilman koko loppuelämäni, ihan kuin alkoholistikin joutuu olemaan ilman viinaa. Enköhän mä pärjää, paremmin pärjään tässä totaalikieltäytymisessä kuin holtittomassa sokerin syömisessä. Pienessä ajassa huomaa jo muutoksia. Oon paljon pirteempi, ehkä hieman hyväntuulisempi. Tuntuu, että jaksan taas tehdäkin jotain. Salilla olen käynyt nyt uuden saliohjelman mukaan viisi kertaa. Viime viikko tuntui takkuiselta. Vaikka voimatasot ei ihan hirveesti ole laskeneet, kiitos kahvakuulailun ja kelkanvedon, niin liikeradat oli ihan hukassa. Tuntui, ettei mistään vaan tuu mitään. Silti siinä oli joku hyväkin fiilis, vähän kuin olisi kotiinsa palannut. Tällä viikolla onkin ollut jo erilainen tekemisen meininki. Pt-treenien makuun olenkin jo päässyt. Siellä lattialla istuessani tajusin, että tää on just sitä mitä oon kaivannut. Jonkun joka siinä vieressä huutaa ja tsemppaa, auttaa reppanaa jaksamaan ja motivoitumaan. Ihan mieletöntä. Sitä ei tajua, ennen kuin on hetken ilman.


Näin positiivinen mieli ei ole hetkeen ollut. Kahvakuulatunneilla riittää porukkaa, tunneilla tuntuu olevan kaikilla kivaa. Mahtavaa, kun saa tehdä jotain mistä oikeesti tykkää. Nyt on taas itsekin asian ytimessä. On helpompi neuvoa muita, kun on itsekin kartalla. Tiedä mitä syksy vielä tuo tullessaan, mutta eniten toiven että tämä on loppuelämäni ensimmäinen puoli vuotta. En halua enää vääntää ja kääntää syömisten kanssa. On paljon helpompaa kun on itselleen vähemmän armollinen. Ei mun tarvii ihan kaikkea syödä mitä nään.

Mahtavaa loppukesää! Mä nautin nyt tästä hyvästä tunteesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti