Riitta

Riitta

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Vituiks meni, vai meneekö?





On tässä kolme kuukautta mennyt ihan tajuttoman nopeasti. Elokuussa viimeksi jotain tänne kirjoitellut. Olinpas ollut intoa täynnä ja onnellinen vielä elokuun puolessa välissä. Tällä hetkellä voin kertoa, että ei se nyt ihan niin mennyt ja ei se nyt niin naurettavan helppoa ollutkaan.

Itse asiassa oon oppinut itsestäni aika lailla viime kuukausien aikana. Olishan tän toisellakin tavalla voinut hoitaa, mutta minkäs vanha koira tavoilleen voi.



Tässä on ollut kaikenlaista. Joo, läskit selittelee. Sen enempää henkilökohtaista elämääni tämän syömisongelman rinnalla avaamatta, niin on ollut aika saatanan rankka syksy. Henkisesti. Enkä tiedä onko siihen lähiaikoina löytymässä helpotusta, mutta yritän ainakin tehdä näille lieveilmiöille jotain, mitä tämä kaikki on aiheuttanut.

Olen aina ollut tunnesyöjä, ei ole niin suurta iloa eikä niin kovaa surua, etteikö ruoka maistuisi. Syödään hyvään oloon, syödään pahaan oloon ja syödään siksi, että taas saatiin syömällä vähän pahempi olo. Ei tässä mitään, antaa mennä vaan, laiva uppoaa joka tapauksessa. Tätä en ole vielä oppinut. Vaikka elämässä tulisi mitä vastoinkäymisiä ja mitä tahansa vastaan, niin pitäisi pystyä selviytymään siitä paskasta olosta jollain muulla kuin syömisellä. Siinä on vielä työstettävää, että tämä opin. Se on niin helppo tarttua siihen hetken helpottavaan suklaapatukkaan, pastaan, leipään tai ihan mihin vaan. Se on yksi minuutti ja sen jälkeen on vielä hirveämpi vitutus. Jännä, että tälläinenkin tapa on ihmisessä aika saatanan syvällä.



Reenit on käytännössä jäänyt kokonaan. Loppusilaus tehtiin parin viikon flunssalla. Nyt on taas aivan jäätävän korkea kynnys lähteä jumpalle. Lenkille nyt voi yksin pimeessä lähteä, ettei kukaan näe miten potentiaalinen epäonnistuja on oikeesti epäonnistunut. Jälleen kerran. En oikeesti tiedä kuinka monta huomista tässä on taas mennyt ja kuinka monta uutta elämää on viimeisen parin kuukauden aikana alotettu. Saatanan monta.

Täällä negatiivisen ajattelun kuopassa on helppo olla. Sinne jää niin syvälle, ettei enää ite tiedä miten sieltä pääsee. Kaikkihan sen tietää, että negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Kun ei odota mitään, niin ei voi tapahtuakaan mitään. Pessimisti ei pety. Kun ei ole suuria odotuksia, ei voi tippua korkealta. Ja taas ollaan syvemmällä ja oma olemus on vielä enemmän perseestä. Ei tässä oo enää mitään tehtävissä, mä vaan oon tällänen saatanan läski,epäonnistuja. Tonne on helppo jäädä.

Eilen meillä oli työpaikan juhlat. Oli ajatuksena pukea parin vuoden takainen pikkujoulumekko päälle noin niin kuin uusiokäyttömielessä. Turha sitä nyt uutta on ostaa. Tavallaan tiesin, että mun pitäis mahtua siihen mekkoon sisälle. Ainakin, jos nyt noudatan tätä annettua  ruokavaliota ja käyn liikkumassa. Lopputuloksen nyt jokainen voi vaan arvata, jos takana on pari kuukautta sängynpohjalla surkuttelua siitä, kuinka paska elämä on.  Ei yhtään liikuntaa, sallitut ruoat ja siihen aimo annos ekstraa päälle. Tiesin ja osasin varautua, että ei tää nyt tainnutkaan mennä ihan niin kuin suunnittelin. Torstaiaamuna uskalsin kokeilla mekkoa, sanotaanko nyt niin, että vetoketju ei oikein kohdannut vastakappalettaan. Pettymys oli aivan jäätävä, vaikka sen alitajuisesti tiesinkin. Sitä vaan aina jaksaa odottaa jotain ihmettä, vaikka hyvin tietää, että sellaista ei noin vaan tapahdu. Ei elämä ole mitään satua, edelleenkään. Ja mää niin kuvittelin.



Ei siinä mitään. Vitutuksen piiskaamana lähdin paikalliseen vaateliikkeeseen. Ensisilmäyksellä ei löytynyt mitään, mikä miellyttäisi silmää. Ei mitään. Lähdin meneen, koska vitutti. Seuraavana päivänä kävin uudestaan. Oli jo vähän niinkuin pakko löytää jotain, koska juhlat oli seuraavana päivänä. Otin tangosta mekon, mahduin siihen mutta en saanut vetoketjua kiiini. Isompi mekko, ei saatana. No, siitä sain vetoketjun kiinni. Kokonumeroa katsoessa melkein itkin. Miten saatana tässä on näin käynyt. Ei oo todellista. Hyvin tiesin kyllä, että edellisten kuukausien ruokailu- ja liikuntakäyttäytyminen ei voi johtaa muuta kuin tähän lopputulokseen. No, elämä jatkuu.

Siltä seisomalta päätin, että nää on todella mun elämässä tasan viimeiset juhlat joihin puen sen vaatteen mikä mahtuu päälle. Mä haluan pukea jotain sellaista mistä tykkään ja mitä haluan. Ei sillä, olihan tämäkin ihan ok mekko, mutta vitutus siitä, että vanha mekko ei mennyt päälle, oli aivan sanoinkuvaamaton. Miten voi olla näin säälittävä tapaus, että päästän itseni tähän samaan jamaan, jossa olin neljä vuotta sitten. Surullista, mutta totta. Ne juhlat oli ja meni ja oli hauskaa. Mekon kokonumerosta huolimatta selvisin hengissä. Tunsin itseni tosin amatsoniksi tässä kokoluokassa ja 12 cm koroissa.



Kolme kuukautta mun valmennuksesta on mennyt niin sanotusti vituiksi. Mulla on nyt tasan 3 kk aikaa vetää tää kunnialla loppuun. Alottaa alusta ja olla taas ihmisiksi. Ihan oman hyvinvoinnin ja terveyden takia. Uskon, että mun henkinen hyvinvointi on todellakin riippuvainen myös siitä, mitä mä suuhuni laitan. Oon sanonut sitä monta kertaa, että tiedän hyvin, miten pahan olon esim sokeri mulle aiheuttaa, mutta silti vaan tietoisesti sekoitan omaa kroppaani tunkemalla sinne kaikkea paskaa. Sokeri on kuin alkoholi, riippuvainen tekee mitä vaan saadakseen sitä, eikä tajua lopettaa.

Nyt on vaan pakko alkaa ajatteleen asioita positiivisen kautta. Miten hyvä olo tulee, kun syö oikein, liikkuu riittävästi. Yrittää ajatella asioita iloiselta kantilta. Positiivisuus sinällään ruokkii positiivisuutta ja auttaa jaksamaan. Ehkä ne negatiivisetkin asiat alkavat näkymään positiivisessa valossa. Asioilla on tapana järjestyä, elämä kantaa ja tää on nyt vaan yksi vaihe. Niistä on kai hyvä lähteä liikkeellä positiiviseen ajatteluun. Ehkä vuoden päästä asiat on toisin. Mun oma olo ei ole toinen, jos en tee asialle mitään. Että nyt vaan rouva ottaa ohjat omiin käsiin, vaikka paskaa tulee saavikaupalla niskaan, niin itestä täytyy pitää huolta. Se auttaa jaksamaan paljon paremmin.

Palataan asiaan kolmen kuukauden kuluttua!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti