Riitta

Riitta

torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi 2015 loppuu, kiitos siitä!

Tämä vuosi loppuu tänään. Kiitos Facebook-muistojen, eteeni tuli kuin tarjottimella tasan vuosi sitten kirjoittamani blogikirjoitus. Silloin olen ajatellut, että vuosi 2014 oli jotenkin epätavallisen huono. Tällä hetkellä tuntuu, että ei siinä ollut mitään vikaa, tämä 2015 on ollut oikea pohjakosketus sekä henkisesti että fyysisesti.


Onhan tässä vuodessa ollut paljon hyvääkin. Valitettavasti se huono kello vaan kuuluu pidemmälle ja negatiiviset kokemukset jää aina päällimmäiseksi. Oon ollut fyysisesti terve, ei ole ollut juuri flunssia tai muita kulkutauteja eikä loukkaantumisia. Maaliskuulla aloitin kahvakuulatunnit ja niillä on käynyt hyvin väkeä. Siellä on ollut hauskaa muillakin kuin minulla, ollaan naurettu ja heitetty huulta jumpan lomassa, tosissaan, mutta ei vakavasti sopii siihen kuvioon. Kiitos kaikille jumppareille tästä vuodesta. Ensi viikonloppuna alotellaan uusi vuosi pitkän hiljaiselon jälkeen.

Vuoden hyviä juttuja on ollut myös Spartanin Personal Trainer- koulutus, sen tuomat uudet tuttavuudet, toiminnallisen harjoittelun ohjaajakoulutus, muutaman harjoitusasiakkaan hieno onnistuminen painonpudottamisessa, muutamat omat  onnistuneet treenit, mahtavat keikkareissut, Ruisrock, ystävät, perhe ja kannustavat ihmiset. Ne jotka jaksaa, vaikka et ole ihan parhaimmillasi ja tänä vuonna sitä aikaa onkin riittänyt.
 
Valitettavasti tästä vuodesta päällimmäiseksi jää vain huonot muistot. Tänä vuonna jos koskaan olen tuntenut epäonnistumisen tunnetta monessakin asiassa. Alkuvuoden huuman ja hyvän meiningin jälkeen eteen lyötiin paljonkin asioita, joista tuli paha mieli ja kaikki yhteenlaskettuna sai sellaiseen fiilikseen, että ei mistään tule mitään.

Viime kirjoituksessa kerroinkin miten oudolta tuntuu se, että mikään ei kiinnosta ja mistään ei vaan tule mitään. Et jaksa innostua, tekee mieli vaan välttää kaikkia ihmisiä ja pysyä kotona. Sohvasta ja sängystä tulee paras ystävä. Se on niin outoa, että mulle voi käydä niin. Näin kävi. Nyt aletaan olla jo pikkuhiljaa tien valoisalla puolella. Pikkuhiljaa on päästy taas treenaamiseen kiinni ja se tuntuu jopa kivalta. Ruokavaliosta kiinnipitäminen vaatii enemmän. Oon antanut itelleni niin paljon siimaa, että tilanne on kaikkea muuta kuin ideaali.

"Paras" tunne tulee siitä, kun katsot peiliin ja näet siellä saman elämäänsä kyllästyneen hahmon kuin neljä vuotta sitten. Vaaka ei onneksi ole ihan vielä sielä aloituslukemissa, mutta lähellä ollaan. Miten voi heittää hukkaan sen kaiken kovan työn, kaikki ne hikipisarat ja tuskan tunteet. Tilalle on tullut melkein 100 kg laardia ja itkua ja pahaa oloa. Noin vaan, siitä vaan helposti. Ei vaadi kummempia ponnisteluja, muutama suklaalevy, sohvalla vietetty aika, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Itsesääliä ja ihan sama-asennetta, niistä on lihava ihminen tehty, ainakin siis mut.



Mä en jaksa enää uhota, että nyt tää tästä lähtee. Uskon vaan, että alan olla sen verran täynnä tätä paskaa fiilistä, että sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että tätä vitun makaamista ja syömistä ei voi enää jatkaa. Tästä alkaa uusi elämä- sloganit jätän muille. Niistä ei tule kuin paha mieli, kun ei niitä pysty pitämään. Aloitan vuoden puhtaalta pöydältä, ateria kerraallaan, treeni kerrallaan. Tavotteitakin on, mutta en jaksa niistä riemuita. Tällä hetkellä pääasia on saada synkät ajatukset pois päästä, vaihtaa ne positiivisiin ja unohtaa menneet. Katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja uskoa, että onnistuu. Jokaisella on oma tie kuljettavana, mä oon valinnut vaan vähän vaikeemman reitin. Tuntuu tuskaiselta siksi, kun se oli joskus niin helppo ja suora tie.

Toisaalta koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Sitä varten pitäisi olla selviytymiskeinot. Mä tein sen virheen, että kriisitilanteessa tartuin siihen pahimpaan, eli ruokaan. Aivan kuin ennenkin, kaksin käsin, että olo muka jotenkin helpottuis. Ei se niin mee, se vaan tulee pahemmaksi ja pahemmaksi. Tuloksena loputon kierre.



Mutta katse tulevaisuuteen ja parempaan oloon. Sitä lähdetään hakemaan, ilman sen suurempia sotahuutoja. Tervetuloa uusi, parempi vuosi 2016.



torstai 10. joulukuuta 2015

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...

Kuukausi meni taas, että heilahti.
Edellisen kirjoituksen jälkeen mentiin vain syvemmälle ja syvemmälle pahaan oloon.


Marraskuun alussa päätin taas kerran aloittaa uuden elämän, olen tänä vuonna tehnyt sen ainakin 50 kertaa, että ainakin joka viikko, jos en ihan joka päivä. Kuten aiemmin kirjoitin, syksy on ollut aika rankka. En ikinä arvannut, että voisin henkisesti voida niin huonosti kuin voin. Kului viikkoja, huomasin päivittäin makaavani joko sohvalla tai sängyssä. Ei kiinnostanut mikään, ei niin mikään. En tarkoita tällä nyt sitä, että ei vaan kiinnosta haravoida lehtiä tai pestä pyykkiä. Nyt ei todella kiinnostanut mikään.

Halusin vaan maata sängyllä tai sohvalla. Välttää sosiaalista elämää, märehtiä itsesäälissä, syödä, syödä ja syödä. Ei kiinnostanut nähdä ketään, tehdä mitään. Kaupassakäynti oli ihan hirveetä, töissä oli pakko käydä, sieltä selviydyin tiettyyn pisteeseen asti vielä ihan ok. Siinä vaiheessa, kun huomaat kesken työpäivän vaan itkeväsi niin, ehkä silloin ei asiat ole ihan kunnossa. Kotona sama meno jatkui. Jonain päivinä selvittiin ilman itkua, joinain päivinä itkettiin koko ilta. Väliin vähän suklaata, että saadaan taas pahasta olosta lisää syytä itkeä. Järkyttävä kierre. Oon joskus miettinyt, miltä tuntuu se, kun mikään ei huvita ja kiinnosta. Nyt tiedän. Tästä voidaan tietty mennä vielä huonompaan jamaan, mutta mulle tämäkin oli järkytys. Omasta mielestäni olen hyvinkin sosiaalinen ihminen, tykkään ihmisistä ja tekemisestä. Nyt oli todellakin joka päivä I can´t people- tunnelma.



Tähän paskaan fiilikseen kun lisätään vielä vanha vaiva, syömishäiriö, soppa on valmis ja aika sakea. Ensisijaisesti pahaan oloon auttaa syöminen, etusijalla suklaa ja karkki, hyvänä kakkosena kaikki mitä nyt ikinä voi ruoaksi luokitella. Sinne vaan, mitä nopeemmin, sen parempi. Kaikki vaan, mitä kaapistä löytyy, parempi överit kuin vajarit. Ja sitten tulee se saatanan paha olo, se mikä saa sut voimaan niin huonosti, että ei edes halua liikkua minnekkään. Tämä kierre on yksi helvetti, ruoalla parannetaan pahaa oloa niin, että siitä tulee vielä hirveempi olo. Ihminen on saatanan heikko. Nopein tapa helpottamaan pahaa oloa valitaan väistämättä. Toisille se on viina, mulle se on ruoka. Olen ennenkin sanonut, mutta holtiton syöminen on verrattavissa alkolismiin. Väitän, että moni saman asian kanssa taisteleva on samaa mieltä. Sairasta, ah, niin sairasta. Hirveintä tässä syksyssä on kuitenkin ollut se tosi asia, että mä voin oikeesti lamaantua niin, että mikään ei enää kiinnosta.

Nyt oon ollut kohta kaksi viikkoa lomautuksella töistä. Ajattelin lomautuksen alkaessa, että noniin, nyt laitetaan ämmä kuntoon, pari kuukautta aikaa lenkkeillä ja heiluttaa rautaa niin, että soi. Alkuun kaikki sekin tuntui mahdottomalta. Ei pysty ei jaksa, vaikka pitäis. Pitäis ja pitäis. Menin kuitenkin pitkästä aikaa pt-treeneihin, tuli hyvä olo ja mieli oli selkeesti virkeempi. Se ei kuitenkaan vielä potkaissut ämmää liikkeelle. Edelleen teki mieli ahtaa sitä paskaa itteensä. Sunnuntaina uskaltauduin ihan ite salille. En ees muista koska oon viimeksi käynyt. Se tuntui kivalta, sain kunnon tuntuman ja hiki virtasi. Jalat tuli kipeeksi ja on sitä ehkä edelleenkin.

Tällä viikolla ehkä koin herätyksen. Kävin kahtena päivänä peräkkäin Tampereella jumpattavana. Oli niin voittajafiilis kummankin reenin jälkeen. Oikeesti nauroin pitkästä aikaa sen jälkeen. Olihan se ihan helvettiä monen kuukauden laiskottelun jälkeen, mutta silti se tuntui aivan mahtavalta. Sitä mä tarvitsin. Tänään aamulla lähdin sadetta uhmaten lenkille. Sekin tuntui aivan äärimmäisen mahtavalle. Huomenna ajattelin mennä ihan itekseni salille.

Vielä en riemuitse, mutta olen onnellinen tästä onnen tunteesta. Se mikä tulee siitä, että hiki virtaa ja lihaksiin sattuu. Se saa hymyn huulille ja ehkä ohimenevän hyvän mielen aikaiseksi. On ihan totta, että liikunta on ihan parasta terapiaa. Mutta valitettavasti silloin kun et nää missään mitään positiivista, on niin paljon helpompi jäädä sänkyyn makaamaan kuin lähteä ulos. Pakottamalla ei välttämättä saa hyvää aikaan. Laiskotus ja uupumus pitää erottaa toisistaan.

Ehkä edelleen mietin ihan liikaa, mitä muut ajattelee. Teen tästä lähtien kaiken ihan puhtaasti vain itelleni, paskat siitä mitä muut ajattelee. Saan kyllä välillä sääliviä katseita ihmisiltä, että tuokin rassukka ei ole saanut pidettyä painoaan kurissa. En ole, mutta ei se tarkoita sitä ettenkö joskus saisi sitä pidettyä.

Nyt nautin siitä, että nautin taas liikkumisesta ja pystyn käyttämään energiaa siihen, mitä laitan kurkustani alas. En vielä riemuitse mutta olen tyytyväinen. Jokaisesta onnistumisesta pitää olla onnellinen. Totuus on se, että positiivisuus lisää positiivisuutta. Vihdoinkin tajuan sen, että negatiiviset ihmiset ja asiat kannattaa pitää elämästään pois, jos meinaa pystyä hengittämään.



Olen ollut ihan perseestä ja helvetin negatiivinen tämän syksyn ja kiitos ja anteeksi niille, jotka sitä ovat vierestä katsoneet ja jaksaneet kuunnella joka päiväistä valitustani.

Elämä voittaa vielä :)