Riitta

Riitta

torstai 10. joulukuuta 2015

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...

Kuukausi meni taas, että heilahti.
Edellisen kirjoituksen jälkeen mentiin vain syvemmälle ja syvemmälle pahaan oloon.


Marraskuun alussa päätin taas kerran aloittaa uuden elämän, olen tänä vuonna tehnyt sen ainakin 50 kertaa, että ainakin joka viikko, jos en ihan joka päivä. Kuten aiemmin kirjoitin, syksy on ollut aika rankka. En ikinä arvannut, että voisin henkisesti voida niin huonosti kuin voin. Kului viikkoja, huomasin päivittäin makaavani joko sohvalla tai sängyssä. Ei kiinnostanut mikään, ei niin mikään. En tarkoita tällä nyt sitä, että ei vaan kiinnosta haravoida lehtiä tai pestä pyykkiä. Nyt ei todella kiinnostanut mikään.

Halusin vaan maata sängyllä tai sohvalla. Välttää sosiaalista elämää, märehtiä itsesäälissä, syödä, syödä ja syödä. Ei kiinnostanut nähdä ketään, tehdä mitään. Kaupassakäynti oli ihan hirveetä, töissä oli pakko käydä, sieltä selviydyin tiettyyn pisteeseen asti vielä ihan ok. Siinä vaiheessa, kun huomaat kesken työpäivän vaan itkeväsi niin, ehkä silloin ei asiat ole ihan kunnossa. Kotona sama meno jatkui. Jonain päivinä selvittiin ilman itkua, joinain päivinä itkettiin koko ilta. Väliin vähän suklaata, että saadaan taas pahasta olosta lisää syytä itkeä. Järkyttävä kierre. Oon joskus miettinyt, miltä tuntuu se, kun mikään ei huvita ja kiinnosta. Nyt tiedän. Tästä voidaan tietty mennä vielä huonompaan jamaan, mutta mulle tämäkin oli järkytys. Omasta mielestäni olen hyvinkin sosiaalinen ihminen, tykkään ihmisistä ja tekemisestä. Nyt oli todellakin joka päivä I can´t people- tunnelma.



Tähän paskaan fiilikseen kun lisätään vielä vanha vaiva, syömishäiriö, soppa on valmis ja aika sakea. Ensisijaisesti pahaan oloon auttaa syöminen, etusijalla suklaa ja karkki, hyvänä kakkosena kaikki mitä nyt ikinä voi ruoaksi luokitella. Sinne vaan, mitä nopeemmin, sen parempi. Kaikki vaan, mitä kaapistä löytyy, parempi överit kuin vajarit. Ja sitten tulee se saatanan paha olo, se mikä saa sut voimaan niin huonosti, että ei edes halua liikkua minnekkään. Tämä kierre on yksi helvetti, ruoalla parannetaan pahaa oloa niin, että siitä tulee vielä hirveempi olo. Ihminen on saatanan heikko. Nopein tapa helpottamaan pahaa oloa valitaan väistämättä. Toisille se on viina, mulle se on ruoka. Olen ennenkin sanonut, mutta holtiton syöminen on verrattavissa alkolismiin. Väitän, että moni saman asian kanssa taisteleva on samaa mieltä. Sairasta, ah, niin sairasta. Hirveintä tässä syksyssä on kuitenkin ollut se tosi asia, että mä voin oikeesti lamaantua niin, että mikään ei enää kiinnosta.

Nyt oon ollut kohta kaksi viikkoa lomautuksella töistä. Ajattelin lomautuksen alkaessa, että noniin, nyt laitetaan ämmä kuntoon, pari kuukautta aikaa lenkkeillä ja heiluttaa rautaa niin, että soi. Alkuun kaikki sekin tuntui mahdottomalta. Ei pysty ei jaksa, vaikka pitäis. Pitäis ja pitäis. Menin kuitenkin pitkästä aikaa pt-treeneihin, tuli hyvä olo ja mieli oli selkeesti virkeempi. Se ei kuitenkaan vielä potkaissut ämmää liikkeelle. Edelleen teki mieli ahtaa sitä paskaa itteensä. Sunnuntaina uskaltauduin ihan ite salille. En ees muista koska oon viimeksi käynyt. Se tuntui kivalta, sain kunnon tuntuman ja hiki virtasi. Jalat tuli kipeeksi ja on sitä ehkä edelleenkin.

Tällä viikolla ehkä koin herätyksen. Kävin kahtena päivänä peräkkäin Tampereella jumpattavana. Oli niin voittajafiilis kummankin reenin jälkeen. Oikeesti nauroin pitkästä aikaa sen jälkeen. Olihan se ihan helvettiä monen kuukauden laiskottelun jälkeen, mutta silti se tuntui aivan mahtavalta. Sitä mä tarvitsin. Tänään aamulla lähdin sadetta uhmaten lenkille. Sekin tuntui aivan äärimmäisen mahtavalle. Huomenna ajattelin mennä ihan itekseni salille.

Vielä en riemuitse, mutta olen onnellinen tästä onnen tunteesta. Se mikä tulee siitä, että hiki virtaa ja lihaksiin sattuu. Se saa hymyn huulille ja ehkä ohimenevän hyvän mielen aikaiseksi. On ihan totta, että liikunta on ihan parasta terapiaa. Mutta valitettavasti silloin kun et nää missään mitään positiivista, on niin paljon helpompi jäädä sänkyyn makaamaan kuin lähteä ulos. Pakottamalla ei välttämättä saa hyvää aikaan. Laiskotus ja uupumus pitää erottaa toisistaan.

Ehkä edelleen mietin ihan liikaa, mitä muut ajattelee. Teen tästä lähtien kaiken ihan puhtaasti vain itelleni, paskat siitä mitä muut ajattelee. Saan kyllä välillä sääliviä katseita ihmisiltä, että tuokin rassukka ei ole saanut pidettyä painoaan kurissa. En ole, mutta ei se tarkoita sitä ettenkö joskus saisi sitä pidettyä.

Nyt nautin siitä, että nautin taas liikkumisesta ja pystyn käyttämään energiaa siihen, mitä laitan kurkustani alas. En vielä riemuitse mutta olen tyytyväinen. Jokaisesta onnistumisesta pitää olla onnellinen. Totuus on se, että positiivisuus lisää positiivisuutta. Vihdoinkin tajuan sen, että negatiiviset ihmiset ja asiat kannattaa pitää elämästään pois, jos meinaa pystyä hengittämään.



Olen ollut ihan perseestä ja helvetin negatiivinen tämän syksyn ja kiitos ja anteeksi niille, jotka sitä ovat vierestä katsoneet ja jaksaneet kuunnella joka päiväistä valitustani.

Elämä voittaa vielä :)
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti