Riitta

Riitta

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Elämä voittaa nähtävästi

Tässä on taas vierähtänyt reilusti yli kuukausi viimeisestä vuodatuksesta. Tänään tuli vaan sellainen olo, että nyt pitää kirjottaa. Pikku hiljaa viimeisten viikkojen aikana on menty kohti parempaa, valoisampaa tulevaisuutta.


Talvi oli paska ja oikeastaan vasta tänään tajusin kuinka pohjalla sitä tuli käytyä. Ajatukset oli ehkä mustaakin synkempiä, mutta oman tilanteensa tajuaa vasta nyt, kun se pahin notkahdus  alkaa olla ainakin ohi. Talvella ei vittujakaan kiinnostanut niin mikään, ei työ, ei kaverit, ei sosiaaliset tilanteet, ei liikunta. Vain ruoka ja sohva olivat kiinnostuslistan kärkisijoilla. Onneks kuitenkin jaksoin odottaa jotain parempaa tulevaksi, tuntuu siltä että se odotus pikkuhiljaa palkitaan.

Kävin tänään ravitsemusterapeutin seurantakäynnillä. Meinasin unohtaa koko käynnin, se kertoo jotakin siitä että hätä ei ole enää niin kova. Hän kysyi miten menee, vastasin, että ihan hyvin viime kertaan verrattuna. Siinä penkillä istuessani tajusin, että enpä ole ahminut moneen viikkoon ja jokapäiväinen suklaalevyni on saanut jäädä Salen hyllylle. Homma siis etenee ja hyvään suuntaan. Olo on hyvä ja elämään on pikkuhiljaa tullut muutakin kuin jääkaapin sisältö ja keittiön pöytä. En ole stressannut syömisestä, se on harvinaislaatuinen olotila. Olen syönyt normaalia ruokaa, mutta myös niitä vihollisruokia, joita en saisi syödä. Saanhan, olen aikuinen ihminen ja voin ite päättää mitä suuhuni laitan. Ravitsemusterapeutti neuvoi päästämään irti ehdottomuudesta, jollain tapaa se on ainakin toiminut. En ole piiskannut itseäni ns. retkahduksista, se on vain elämää. Vielä en saanut lupaa varsinaisesti ryhtyä millekään dieetille, vielä pitää opetella järkevää syömistä jonkin aikaa. Jos vaikka kerrankin ei mennä naula päässä nopeinta reittiä metsään. Syömishäiriötäni hoidetaan nyt, se olis pitänyt hoitaa jo ainakin 25 vuotta sitten, mutta parempi kain nytkin kuin ei koskaan. Seurantakäynnit jatkuu ja usko on vahva, että elämä voittaa vielä sen suhteen.

Kuulatunnit on lähteneet mahtavasti rullaamaan. Vanhat tutut viime kesän vakkarijumpparit ovat löytäneet takas tunneille ja uusia kasvoja tulee mukaan aika ajoin. Voin kertoa, että aloittaminen ei ollut helppo nakki. Pelkäsin oikeesti aivan helvetisti, miten ihmiset reagoi omaan antisporttiseen olotilaani ja siihen, että hengästyn itekin heti startissa. Ei ollut ehkä ihan se parhaan ohjaajan fiilis siinä vyöryessä kohti kenttää.  Parin ensimmäisen kerran jälkeen tunsin varovaisesti samaa intoa kuin viime keväänä aloittaessani tuntien pitämisen. Nyt ollaan jo ihan liekeissä. Olen todella kiitollinen kaikille, jotka tulevat tunnilleni ja ilmeisesti sen teen oikein, koska samat ihmiset palaa kerta toisensa jälkeen. Tunneilla ei ole ryppyotsaista meinikiä ja huumori on välillä aika roisia. Tosissaan, muttei vakavasti. Paras tunne tulee siitä, kun kuula lentää taivaalla ja hiekka pöllyää. Vedät kelkkaa sykkeet tapissa ja reidet hapoilla, se on ehkä parasta just nyt. Taidan tykätä siitä aika paljon.


Liikunta on muutenkin löytänyt takaisin elämääni hitaasti, mutta varmasti. Silloin tällöin olen eksynyt lenkille ja varovaisen harvakseltaan käynyt myös salilla. Liikunnan sivutuotteena tulee hyvä olo ja vaikka paino ei juuri ole lähtenyt alaspäin, niin vointi on loistava ja olo kevyempi. Ajatukset on selkeesti virkistyneet. Nyt jaksaa taas jutella ihmisten kanssa ja jopa nauraa. Elämä on ihmeellistä. Toivon, että noin alas ei tarvisi enää mennä. Syksyllä oli liian monta liikkuvaa osaa, jotka sekotti koko pakan kertaheitolla, toivon että niistä aika moni alkaa olla jo järjestyksessä. Elämä näyttää niin sanotusti sitä valoisaa puoltaan.

Joskus vaan on käytävä todella alhaalla, että näkee taas asiat selkeemmin ja sieltä positiiviselta kantilta. Kesäloma alkaa kohta ja kuulatunnit jatkuu läpikesän. Kuulostaaa mukavalta.

Lopuksi kiitos vielä kaikille mahtaville ystävilleni, jotka jaksoivat kuunnella mun valitusta vaikka jokaisella meillä on omassakin elämässään aina tarpeeksi kannettavaa. En ollut oma itseni talvella, en todellakaan. Ymmärrystä tuli sillekin, että en vaan halunnut lähteä minnekään ja nähdä ketään. Nyt on tilanne toinen, oikein odotan että koska taas mennään ja mitä kivaa on taas tiedossa. Niin se elämä heittää laidasta laitaan. Ihanaa kesää <3 Tehkää sitä, mikä tekee teidät onnelliseksi.




keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kun mikään ei riitä, miten saamme tämän loppumaan...

Hei, olen Riitta ja minulla on syömishäiriö. Kuulostaa karulta, mutta toisaalta se on ihan helvetin helpottava tieto. Ei sillä, ettenkö sitä muka olisi tiennyt jo monta vuotta, mutta nyt kun sen on joku asiantuntijakin sanonut selkeällä suomenkielellä, ei tässä ole enää mitään epäselvää.



Kuten aiemmin sanoin, hakeuduin viime syksynä työterveyden kautta selvittämään henkistä vointiani. Kaiken muun paskan keskellä olooni vaikutti varmasti myös oma olomuoto ja syömishäiriö, joka nyt viime aikoina on nostanut päätään hallitsemattomana ahmimisena. En ole ennen ajatellut syömistäni häiriönä eli sairautena. Olen ajatellut, että olen vain laiska ja saamaton, jolla ei ole itsehillintää pitää näppejään irti ruoasta. Puhuin asiasta ja kuinka paljon se vaikuttaa mun henkiseen hyvinvointiini ja sainkin sitten lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä tänään, mutta tässä välissä kun odottelin aikaa vastaanotolle on tapahtunut muutakin.

Olen varmaan 35 vuotta elämästäni ollut tietoinen siitä, että mun syömisessä on jotain vikaa ja sitä kautta olen itsekin viallinen kappale, koska en osaa syödä niin, että pysyisin normaalipainossa. Tämä on annettu ymmärtää sekä sivulauseessa että ihan suorin sanoin. Olen siitä joko pahastunut, vihastunut, vittuuntunut tai viitannut kintaalla. Tämä on johtanut siihen, että olen tuon 35 vuotta miettinyt, että asialle vaan on tehtävä jotain.  Olen joko tietoisesti tai alitajuisesti ollut koko ajan jollain dieetillä, miettinyt, että en voisi tätäkään ottaa tai syödä koska olen jo ylipainoinen. Se on johtanut järjettömään kierteeseen, jonka lopputulemaa niitetään nyt, kun olen kohta keski-ikäinen. Olen siis suurimman osan elämästäni stressannut ja miettinyt painoa, painonpudotusta, kontrollointia ja liikuntaa. Tosin suurimmaksi osaksi tuloksetta, mutta näin ole pilannut monta hyvää hetkeä elämästäni.

Tällä hetkellä kroppani on niin saatanan sekaisin, alotetuista dieeteistä, ahmimisesta, onnistuneista laihdutuksista, pussikeitoista, ahmimisesta, lukioaikaisesta anoreksian alusta, painonnoususta, jojo-laihdutukseta ja stressistä. Siinä samassa on mennyt pääkin ihan vitun sekasin. Joka tuutista tuppaa ohjetta, mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä tehdä. Se vaatii selkärankaa, oot huono ihminen kun et pysty pitämään painoa, potentiaalinen epäonnistuja, surkea, laiska läski jne. En tiedä ajatteleeko musta kukaan noin, mutta ite aattelen, oon ite itteni pahin tuomitsija. Toisaalta en voi olla huomaamatta ihmisten sääliviä katseita, että toikin rassukka on taas yhtä hirvee mätisäkki kuin neljä vuotta sitten. Välillä ajattelen, että ihan vitun sama mitä ihmiset miettii, mutta kun mietin sitä itekin. Herään yöllä hiestä märkänä, kun mietin ja mietin. Aamulla peilikuva oksettaa jo valmiiksi, en edes halua kattoo peiliin. Mutta onneksi en oo näitten ajatusteni kanssa yksin, sen olen oppinut.

Löysin Facebookista Ruoka ja riippuvuus-projektin, se on RAYn rahoittama projekti, jolla on nettipiirejä, Facebook-ryhmiä ja vertaistukiapua. Itse olin tässä pari viikkoa sitten vertaistukileirillä Ylöjärvellä. Ihan helvetin avartava ja ajatuksia herättävä viikonloppu. Mulla ei ollut muita odotuksia leirin suhteen kuin se että tiesin, että saisin varmasti vertaistukea ja ymmärrystä. Meillä oli hyvä porukka, kaikki painivat samojen asioiden kanssa eikä kukaan tuominnut sun ajatuksia. "Tavalliselle" ihmiselle, kun näitä selittää, se on aika vaikeeta. Ihminen, joka ei ole koskaan taistellut ylipainon ja ruoka- ja syömisongelmien kanssa, ei oikeastaan pysty tajuamaan sitä miten ruoka voi hallita sun koko elämää. Ilman viinaa ja röökiä voi olla, mutta ei ilman ruokaa.

Leirin tärkeimpiä opetuksia oli se, että lopeta laihduttaminen. Elä vaikka tunti kerrallaan ja ole tyytyväinen jokaisesta onnistumisesta. Lopeta mustavalkoinen ajattelu ja itsesi ruoskiminen. Kuulosta helpolta, mutta vaikea toteuttaa käytännössä. Sitä on niin oppinut että on ihan paska ja ikuinen epäonnistuja. Pitäis olla tyytyväinen siitä, että välillä onnistuu. Unohtaa ns. repsahdukset, ei sellasia ole, niistä pitää vaan jatkaa eteenpäin. Ei elämä lopu väärään valintaan, siitä pitää oppia.

Mustavalkoisesta ajattelusta on vaikea oppia pois. Kun on tarpeeksi kauan elänyt oikea tai väärä- periaatteella, kultaista keskitietä, ns. harmaata aluetta on vaikea oppia. Ei tarvi olla ehdoton onnistuakseen jossain. Elämä ei mene suunnitelmien mukaan eikä paperille kirjoitetun kaavan mukaan. Sen olen oppinut kantapään kautta.

Tänään kävin siellä ravitsemusterapeutilla, hänen viesti oli sama kuin leirin ohjaajien. Lopeta laihduttaminen. Olin etukäteen täyttänyt esitietolomakkeet syömiskäyttäytymisestäni. Itselle tuli jo paha mieli monivalintoja ympyröidessä eikä syyttä. Vastausteni tulos oli huolestuttava, sain todella korkeat pisteet, jotka kertovat vakavasta ahmimishäiriöstä. Tämän jo tiesinkin, se vaan sattuu enemmän kun sen sanoo joku ammattilainen. Syömisessäni ei ole mitään tolkkua, se on aivan järjetöntä en enää tiedä koska olen täynnä enkä osaa lopettaa. Näläntunteen vielä tunnistan, mutta siinä se sitten onkin. Tää on ihan helvetin raskasta myös henkisesti. Koko ajan piiskaan, että olen vaan niin huono kun en osaa. Toisaalta se, että olen oikeasti sairas on helpottava tieto. Ravitsemusterapeutti kysyi miksi olen niin ankara itselleni, sanoisitko noin jollekin ystävällesi. En todellakaan.

Helppoa ei tule olemaan tästä parantuminen, koska kroppa ja mieli on aivan saatanan sekasin. Se mistä lähdetään liikkeelle on se, että opetellaan syömään silloin kun on nälkä ja lopetetaan kun on kylläinen olo mutta ei ähky. Sitä en ole luontaisesti osannut koskaan, mutta toivotaan että tämä elämän loppupuoli opettaa senkin taidon. Laihduttaminen ja keittiövaa'an kanssa pelleilyt loppui nyt. Mun pitää opetella syömään oikein ja järkevästi, sallivasti, ilman ruoka-aineiden demonisointia. Vaikeeta tulee olemaan, tässä ei vaan ole oikotietä onneen. Ei enää yhtään superdieettiä, ei mitään laihdutusohjelmaa, ei kehon puhdistusta ei mitään vippaskonsteja. Mun kroppa ei kestä niitä enää. Mä haluan kuitenkin olla joku päivä terve ja hyvinvoiva, sekä fyysisesti että henkisesti. Tää saatanan kierre saa loppua nyt. Mennään vähän rauhallisemmilla muutoksilla pysyvään parempaan oloon. Itseasiassa en edes halua tuijottaa enää mitään vaakalukemaa, vaan tähtään kohti hyvää oloa. Voisin olla ihan tämän painoisenakin onnellinen, jos mun olis hyvä olla. Onni ei tule vaakalukemasta, onni tulee siitä mitä sillä hetkellä tunnet ja miten elät. Jos aina odotan jotain ihmettä, että elämästä tulis ihanaa, elämä vaan menee ohi. Tuota en kyllä itekään osaa tällä hetkellä, mutta sitä kohti pitää mennä.

Kaikki sympatiat on jokaisen syömishäiriöisen puolella. Tää ei ole helppo homma. Sitä vaan aina jää miettimään että missä kohtaa ollaan alettu mennä päin persettä, kun koko elämä on ollut yhtä syömistä tai syömättömyyttä. Huonoa itsetuntoa tai välinpitämättömyyttä omasta hyvinvoinnista.
Pienin askelin ehkä joskus ollaan terveitä. Onnellisuuteen pitää pyrkiä päivittäin huolimatta siitä, että ei olla vielä perillä. Pitää opetella nauttimaan matkasta. Luoja, mikä klisee. Painosta ja ulkomuodosta huolimatta olen se sama ihminen, kuten olen kuullut sanottavan tämän tuskan keskellä. Kiitos niistä sanoista <3


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

....

On taas mennyt pitkään hiljaiselossa. Luin vanhoja kirjoituksiani ja oli ihan ok huomata, että mulla on jossain vaiheessa ollut joitain onnistumisen ja ilon hetkiä. Mietin pitkään onko mulla nytkään mitään sanottavaa, ei varmaan mitään muille, mutta omia ajatuksia on pää täynnä. Ajatukset ovat olleet kovin synkkiä viime aikoina, oikeastaan jo alkusyksystä asti ollaan oltu mollivoittoisella mielellä. Kaiken lisäksi mietin pitkään haluanko sanoa tätä ääneen ja julkisesti, mutta toisaalta mitä menetettävää mulla on, ei mitään. Tällä hetkellä tuntuu pääasiallisesti siltä, että millään ei ole mitään väliä.

Hakeuduin viime syksynä työterveyshoitajan kautta psykologin juttusille. Elämässä oli tapahtunut ja tapahtui paljon kaikkea, joka stressasi. Olin jatkuvasti huonolla tuulella ja mikään ei kiinnostanut, en tuntenut enää itseäni. Työterveyshoitaja heitti ilmoille ajatuksen siitä, että olenko miettinyt olevani masentunut? Ai minä, no en todellakaan, oon vaan vähän väsynyt ja vittuuntunut elämään yleensä. Mikään ei kylläkään kiinnosta ja mistään ei tunnu tulevan yhtään mitään, eikös kaikista joskus tunnu siltä. Sain eteeni pinon aanelosia, piti valita a-d vaihtoehdoista se, joka eniten kuvaa sen hetkistä olotilaa. Pikaisen analyysin jälkeen sain kuulla, että minulla on keskivaikean masennuksen oireet. Ai mulla, siis mulla? Ymmärsin kyllä, että kaikki edellytykset sille oli olemassa, koska en voinut henkisesti hyvin. Jäin aika pian diagnoosin jälkeen lomautukselle ja oli aikaa miettiä missä mennään.

On ollut huonoja, huonompia ja ehkä hieman parempia hetkiä. Pääasiallisesti elämä on tasasen harmaata paskaa, jossa valonpilkut alkaa olla aika harvassa. Tähän asti olin aina miettinyt miten joku ihminen voi lamaantua niin, että sitä ei kiinnosta mikään tai ketään, nyt tiedän mitä se on.Yritin välillä tsempata ja käydä vähän Tampereella salilla ja liikkua. Jos mulla ei olis ollut niitä reenejä varattuna, en olis tehnyt sitäkään vähää. Suurimman osan aikaa makasin sohvalla ja tuijotin turhanpäiväisiä ohjelmia telkkarista. En välttämättä edes tajunnut mitä sieltä tulee, mutta ei tarvinnut olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä.

Mä oon aina tykänny mennä ja tehdä asioita. Kaverit on mulle tärkeitä ja niitten kanssa on mahtavaa tehdä hauskoja asioita. Nyt mua ei kiinnostanut edes nähdä kavereita. Elämä pyöri Salen ja kodin välillä, peiton alla elämä oli parasta, poissa arvostelevilta katseilta ja ihmisiltä. Tein sen mitä oli pakko, enkä aina sitäkään. Onneks Villen koulunkäyminen antoi jotku rutiinit lomautuksen aikana, muuten en todellakaan tiedä olisinko tällä hetkelläkään työkunnossa. Ne ihmiset jotka tuntee mut pitkältä aikaa ei välttämättä pysty käsittämään miten minä voin linnottautua kotiin omaan kuoreeni.

Tottakai piiskasin itseäni koko ajan ajatuksella, että pitäis liikkua ja pitäis laihtua. Enkö edes siihen pysty vaikka aikaa on lenkkeillä ja käydä salilla. Ei vaan kiinnostanut lähteä minnekkään eikä kiinnosta edelleenkään. Mä oon ehkä pahin itseni syyllistäjä, miks, miks, miks. Yritin alottaa joka päivä, joka aamu alotin terveellisesti. Homma kaatui heti lounaan jälkeen johonkin herkkuun, ihan sama antaa mennä. Näytän jo ihan hirveeltä, mitä sen on väliä vaikka söisin itseni hengiltä. Miksi edes alotan mitään laihdutusta tai elämäntapamuutosta, kun vituiks se menee kuitenkin. Oon elämässäni laihduttanut niin monta kertaa, onnistunut yhtä monta kertaa, mutta ikinä en ole onnistunut pysymään muutamaa vuotta pidempään normaalipainossa. Sitä on menettänyt uskon itseensä ja kykyyn pitää itsensä ns.normaalina. En ole ennenkään onnistunut, miks se nyt sitten onnistuisi. Vaikka uskot itseesi voit silti olla ihan paska. Tältä tää touhu tuntuu. Toisaalta enpä taida enää edes uskoa itteeni.  Nytkin oon vuodessa kerännyt ainakin 15 kg. Aiemmin ylipainostani huolimatta en ole ikinä voinut henkisesti näin huonosti. Tässä on tietysti paljon muutakin kuin vaan ylipaino ja syömishäiriö.

Mää yritän tsempata ja yritän olla parempi. Todellisuudessa mua ei kiinnosta pätkääkään yhtään mikään. Teen sen mikä on pakko ja sen mistä en kehtaa kieltäytyä. Kotona oon paska vaimo (sitä oon varmaan ollut aina ilman masennustakin), surkea äiti mutta töistä yritän selviytyä. Mun työmoraalini ei anna tehdä töitä huonosti, siellä pitää yrittää. Lopputulos on se, että se verottaa voimia ja intoa muusta tekemisestä. Eipä toi sohvalla makaaminen ihan hirveesti energiaa viekään. Mä toivon todella, että joku päivä voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Onhan mulla monia asioita elämässä hyvin, mutta se ei ihan hirveesti lohduta tällä hetkellä.

En tunne itteeni enää ollenkaan. Sosiaaliset tilanteet on tällä hetkellä ihan helvettiä, välillä suostun lähtemään jonnekin, mutta koko ajan ahdistaa. En halua nähdä ketään tai puhua kenellekään. Mietin koko ajan mitä ihmiset ajattelee, kun näytän ihan perseeltä, kuljen samoissa vaatteissa päivästä toiseen enkä jaksa laittaa edes hiuksiani. Päässä liikkuu miljoonia asioita, mutta kroppa on lamaantunut. Pakotan itteni väkisin kerran viikossa joogaan, se on ainoa paikka jossa saan hetkeksi mieleni tyhjäksi. En saa positiivia tuntemuksia juuri

mistään, kaikki on tasasen tappavan tylsää ja paskaa. Tällä hetkellä toivon, että saan itseni jotenkin henkisesti kasaan, ehkä se fyysinen kuntokin sieltä perässä tulee, kun on sen aika.

Kiitos ja anteeks!


lauantai 6. helmikuuta 2016

Miks mä en vaan voi olla onnellinen?

Alkuvuosi on aina dieettien luvattua aikaa. "Sokeriton, maidoton, hiivaton, viljaton, lihaton, tipaton ja hipaton." " Laihduta 20 kg kahdessa kuukaudessa, toimi näin." " Osta tämä valmennus ja tee unelmistasi totta." " Me autamme sinut kuntoon. Kun teet näin, tulet onnelliseksi." " Vain viisi minuuttia päivässä riittää ja sinusta tulee onnellinen sixpackin omistaja. " " Jätä huono elämä taaksesi, laihduta ja saat uuden elämän."



Okei, myönnetään, että mulla on ollut vähän enemmän aikaa tässä viime aikoina katsella esimerkiksi TV-Shoppia. Sieltä saa kaikkea laihduttavaa kätevästi osamaksulla. Pääsääntöisesti kaikkea tarvii käyttää päivässä vain 5 minuuttia ja ne mahtuvat kätevästi sängyn alle. Tuloksia tulee ja kohta sinulla on tiukka perse, upeat seksikkäät vatsalihakset ja ihana elämä. Lisäksi olen lukenut rutkasti naistenlehtiä, jotka pursuavat elämätapamuutoksia ja laihdutusohjeita näin alkuvuodesta. Pahin kaikista on ehkä sosiaalinen media. Facebookin uutisvirrassa pyörii toinen toistaan mahtavampia dieettejä ja ohjeita. Muutostarinoita ja voittajia. "Oletko aina laihduttanut väärin.." "Katso 10 tapaa, joilla varmasti laihdut." "Tarja jätti karkit ja keksit ja laihtui." Taidan olla tykkääjä monessakin tälläisessä sivussa, joka tunkee elämäntapamuutosta uutisvirtaan joka päivä ja monta kertaa. Mutta monesti mietin, että mahtaakohan puhelimen kamera välittää reaaliaikaista kuvaa siitä, kuinkä läski ja onneton tällä hetkellä olen. Mene ja tiedä. Jossain vaiheessa sähköpostiini tupsahti tarjouksia silikonirinnoista, ei sekään kauheen kaukana totuudesta ollut :)

Se mitä tässä nyt olen miettinyt, niin useimmiten ja suurimmassa osassa tarinoita ja elämänmuutoksia ihmiset tulee onnelliseksi laihduttuaan suuria määriä. Allekirjoitan tämän todella vahvasti. Itsekin olin onnellinen kun sain melkein 30 kg pois, itse asiassa olen joka kerta laihdutuksen jälkeen ollut hetken onnellinen, mutta ei se ikuista onnea ole tuonut. Jos sinulla on heikko itsetunto ja mittaat elämäsi onnellisuuden painon kautta, et ole koskaan tyytyväinen, sen olen tässä oppinut. Vaikka olisit melkein anoreksian rajoilla, et voi olla tyytyväinen koska jossain on vielä ylimääräistä tai ainakin kuvittelet niin. Peilikuva vääristyy omassa päässä.

Tällä hetkellä en ole todellakaan onnellinen. Elämässäni on montakin asiaa tällä hetkellä, jotka siihen vaikuttavat. Monesti mietin, että mittaan onnellisuuttani ylipainon kautta. Olen pilannut saavuttamani tulokset miehekkäästi, alan olla jo yhtä iso kuin neljä vuotta sitten ja kohta vaakakin näyttää enemmän kuin silloin. Olen syönyt pahaan olooni, vitutukseen ja antanut olla. Ei tässä elämässä ole mitään järkeä, peli on menetetty, ei tässä ole enää mitään mua varten. Olen tyytynyt osaani, maannut sohvalla katsellen paskoja realitysarjoja ja vittuuntunut paskaan elämääni. Joo, tiedän on tässä paljon hyvääkin, ennen kuin joku aattelee että ei toi ole kanssa mihinkään tyytyväinen.

Ei kovin kaukana todellisuudesta.


Päässäni liikkuu monta ajatusta. Eikö sitä tälläisenä voisi muka olla onnellinen? En mä voi olla, mun on paha olla. Itelle pitäis jotain tehdä ja mitään en saa aikaiseksi. Mikään ei enää kiinnosta, mihinkään en halua mennä ja ketään en halua nähdä. En mä oikeesti oo tällänen, mutta koen olevani 100 % epäonnistuja. Oon varmasti tuottanut pettymyksen monelle muullekin kuin vain itselleni. Miksi en vaan voi nauttia elämästä näinkin? En, koska mun itsetunto ja onnellisuus on verrannollinen mun ylipainoon. Se on aina ollut. Mun syömishäiriöni on niin syvällä mun takaraivossa ja mun tavoissa, siitä on helvetin vaikeeta oppia pois. Siihen ei ole auttanut mikään ruokavalio-ohjelma, ei mikään valmennus. Olen syytänyt elämäni aikana paljon rahaa kaikkeen turhaan laihdutukseen liittyvään. En ole saanut sillä mitään pysyvää aikaiseksi, se ei ole tuonut mulle onnea eikä elämä ole muuttunut ihanaksi.

Harmillista vaan, kun laihdutusta ja elämäntapamuutosta myydään ihmisille onnellisena loppuna. Varmasti on niitäkän ihmisiä joille se sitä on ja mullekin se oli hetken, mutta valitettavasti mitään pysyvää en itselleni ole osannut sillä rakentaa. Muita on helppo neuvoa, mutta oman pään sisälle on vaikea mennä ja tsempata itteensä. En ole varsinaisesti ikinä elänyt mitenkään kannustavassa ilmapiirissä, ei ole kehuttu ja potkittu eteenpäin. Ei sitä aikuisenakaan osaa siihen opetella, että joku voi oikeesti kehua ja antaa positiivista palautetta. Musta tuntuu,että ihmisyys ja arvo on mitattu ylipainossa. Kun oot tollanen läski ja epäonnistuja kuitenkin aina niin,  miksi kehua. Laihduttanut ihminen on aina jotenkin hieno juttu, onhan se, mutta mitä sä oot ollut ennen sitä kellekkään? Sut nostetaan jollekin jalustalle, että ootpas tehnyt hienon työn ja oot ollut sitkee. Yhtäkkiä sun arvo ihmisenä nousee, kun sä ootkin laihduttanut, sä sittenkin pystyt johonkin. Surullista, mutta totta.

Onnellisuuden pitää tulla jostain muusta kuin siitä mitä sä fyysisesti oot. Ei kovin hienoa, että oot ollut niin helvetin huikee ( mä vihaan tota sanaa=) ja nyt et oo enää omasta mielestäs yhtään mitään.

Tämä on ehkä pysäyttävin kuva, mitä oon ikinä nähnyt liittyen aiheeseen. Toi voisin olle minä pienenä tyttönä, pitkät ruskeat hiuksetkin ja ajatukset oli tuollaisia jo tossa iässä.


Ehkä mä vielä joskus löydän tasapainoisen tavan elää. Kaikki tai ei mitään- ei voi toimia ikuisesti. Syöminen tulee olemaan aina mulle ongelma, se on fakta. Jollain tapaa se onni pitäis löytää jostain muustakin kuin sieltä ruokapöydästä ja normaalipainosta.

Just nyt en ole kovin onnellinen, monestakaan syystä ja sen on aistinut varmasti ne kaikkein läheisimmät ihmiset. Lomautus on syönyt kaikki rahat ja ensimmäistä palkkaa odotellessa voinkin varmaan kävellä 10 km matkan töihin ja syödä kaurapuuroa 6 kertaa päivässä. Kyllä se paino näillä eväillä lähtee väkisinkin laskemaan. Sitten voinkin olla taas hetken onnellinen.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Vuosipäivä, miltä nyt tuntuu?

Facebook on metka laite, sieltä kun pystyy kaivamaan saman päivän tapahtumia vuosien takaa.
Tänä aamuna sieltä pompsahti päivitys tv-debyytistäni, 9.1.2013 sai ensiesityksensä jaksoni Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmassa.

Muistan senkin päivän kuin eilisen. Jännitin etukäteen aivan sikana millaisen kuvan ohjelma antaa musta ja mun puolen vuoden pinnistyksestä. Ihan suotta, ohjelma oli hyvä, ainoa mitä jäin kaipaamaan oli se treenikuvaukset, niitä olis saanut olla paljon enemmän, koska sitähän se pääasiassa oli. Työkavereiden kanssa porukalla ohjelma illalla katottiin ja olihan se hurjaa. Minä siellä tv:ssä, siinähän sen todellisen työnjäljenkin vasta itse näki ja  näytinhän mä omasta mielestänikin hyvältä. Tosin en sitä sillä hetkellä ajatellut. Mutta se siitä. 15 minutes of fame ja edelleen mut tunnistetaan kadulla. Se vasta on outoa.

Tänään jäin oikein miettimään, että mitä on tapahtunut sen jälkeen. Mitä olen siltä ohjelmalta elämääni saanut? Sain mielettömän kokemuksen, tapasin upeita ihmisiä, joista osa on edelleen elämässäni jollain tavalla mukana. Näin läheltä miten tehdään tv-ohjelmaa, mitä kaikkea tarvitaan vajaan tunnin pätkään, miten paljon siinä ei näytetäkään. Ennen kaikkea sain silloin uuden tavan elää, löysin saliharjoittelun, korjasin paskat ruokailutottumukseni ja näin elämässä taas muutakin kuin paskan fiiliksen. Olin niin täysillä mukana, että en edes huomannut mitä oikeesti tapahtui. Enpä kotona käynyt kuin kääntymässä.

Näin jälkikäteen olisi pitänyt pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, että mitä siinä oikein tapahtui? Mitä mun keholle tapahtui ja miten mun pää jaksaa. Se on niin massiivinen muutos, että sen sulattelu vie aikaa. En pysähtynyt, vaan jatkoin, samalla raivolla eteenpäin. Rakastin treenaamista, ruokien punnitsemisessa ei ollut mitään outoa, se oli tapani elää. Jaksoin hienosti noin vuoden verran, kun alkoi prakaamaan. Eipä ihminen joka on noin 30 vuotta elämästään syönyt päin persettä opi uusille tavoille 6 kuukaudessa, luulin oppineeni, mutta totuus paljastui, kun vanhat tavat alkoivat nostaa päätään.

Jos jotain on tapahtunut, niin itsestäni olen oppinut. Palaan helposti vanhoihin tapoihin, varsinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Annan helposti periksi ja menen siitä mistä aita on matalin. Vaikka olenkin sellainen kaikki tai ei mitään- ihminen taidan helpommin valita sen ei mitään-version. Yritän opetella koko ajan mustavalkoisesta ajattelutavastani pois. Yksi pieni virhe ei vie koko projektia mettään, mutta jos siitä tulee tapa, se kyllä vie. Pitäisi vaan nousta reippaana ylös ja jatkaa eteenpäin, unohtaa pieni virhe ja taas mennään. Ei ole mitään repsahduksia eikä sortumisia, on vain poikkeamia reitiltä. Tämän kun oppii, elämästä tulee varmasti helpompaa. Voin kertoa, että siinä on vielä opettelua.



Vaikka olenkin tv:stä tuttu ja pidin alkuun julkista painetta hyvänä motivaattorina painossa pysymiseen, tärkeintä on se, että teet sitä itsellesi. Vaikka sulla olisi kuinka hyvät ohjeet ja valmentajat ja tukijoukot, jos se ei lähde sieltä omasta tahdosta ei mistään tule mitään. Ite olen monesti miettinyt, että en halua tuottaa pettymystä muille kun syön päin helvettiä tai jätän menemättä salille. Suurin pettyjä olen kuitenkin itse, enkö koskaan opi enkö mä vaan osaa tai pysty. Tällänenhän mun pitääkin olla. Ei pidä. Mä olen juuri sellainen kuin itse haluan, mutta mun pitää ite haluta muuttua. Sitä ei voi lukea paperista eikä sitä kukaan voi sun ajatuksiin laittaa, se pitää tajuta ite.

Tällä hetkellä tuntuu siis hyvältä. Oon nyt tämän vuoden (lue:9 päivää) ollut melko hyvillä jäljillä. Tänään tein itekseni ehkä parhaan treenin pitkästä aikaan. Tärkeintä on mulle tällä hetkellä pitää ruokailut kunnossa ja liikkua niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Salihommat tuntuu nyt hyvältä ja pakkaskelissä on ihan kiva köpötellä. Tottakai mua harmittaa miten oon päästänyt itseni melkein lähtötilanteeseen kolmessa vuodessa, peili kuva on suorastaan kammottava ja puntari heilahtaa pelottavan pitkälle. Varmasti jokaista harmittaisi menetetty kova työ, oli se millä elämänalueella tahansa.

Siinä vasen toukokuu 2012, oikea ylhäällä tammikuu 2013, vasen alhaalla tänä aamuna.
Mennyt on mennyttä ja nyt katsotaan tulevaisuuteen. Jos jään miettimään, että mitä olen tehnyt väärin ja miksi mä vaan oon tällänen läski kotiäiti Sastamalasta, en pääse missään asiassa eteenpäin. Ainoa minkä voin muutta olen minä, oma ajattelutapa, oma tekeminen ja tulevaisuus, siihen voin vaikuttaa. En pysty poistamaan viime vuonna syötyjä suklaalevyjä, mutta voin ehkä oppia siitä miksi ne tuli syötyä ja miksi sitä ei kannata kokeilla uudestaan. Nyt tuntuu siis hyvältä, tällä ajattelutavalla luulisi pääsevänsä aika helvetin pitkälle.

Onko oikein tuntea olevansa onnellinen, varmasti on. Sitä kohti pikkuhiljaa.







sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Terveenmerkit

Viime kirjoituksissani olen maininnut kuinka syksyn aikana koin olevani niin maassa, että mikään ei kiinnostanut. Se oli oikeesti hirveetä näinkin sosiaaliselle tapauksella kuin minä. Olin siis henkisesti loppu,

Olen viimeisen parin viikon aikana selkeästi alkanut heräämään taas henkiin, tunnelin päässä näkyy pientä valoa. Tänään olin aamupäivällä lenkillä salireissun jälkeen, oli pakko lähteä vähän haukkaamaan raitista pakkasilmaa. Alkuun tuntui muuten kylmältä, mutta niin ihanan raikasta märän, pimeän ja sateisen syksyn ja alkutalven jälkeen. Todellisuudessa oli pakko lähteä, koska jalat oli eilisen jäljiltä niin helvetin kipeät, että jos olisin jäänyt makaamaan en olisi enää päässyt ylös.








Kävellessä sitä aina ehtii miettimään kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, kuinka piristävää on lähteä ulos sieltä sohvan pohjalta. Hengittää raikasta pakkasilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kaulahuivi ja hupunreunat kuurassa painettiin menemään. Siinä samalla tajusin, kuinka hienoa se on. Lähdin ihan hyvillä mielin, oma-alotteisesti ulos, lenkille. Sitä ei juuri ole tapahtunut. Aikaisemmin aamulla kävin vielä  salilla. Olinpas reipas tänään. Hyvä minä, alan olla henkisesti terve.



Eilen kävin Tampereella jumpalla, perseettisen hauska jalkareeni oli muuten. Kujala laittoi kintut ja hanurin koville. Sitä saa mitä tilaa, on tapana sanoa. Iteppä halusin jalkareeniä jasitä sain. En edes muista milloin oisin viimeksi reenannut jonkun kanssa jalkoja ja sen kyllä huomas, säälittäväksi räpellykseksi meni, mutta omin jaloin kiipesin WFC:n portaat kuitenkin ylös. Tänään onkin sitten ollut vähän eri täällä kotiportaissa. Kivaa oli kaikesta huolimatta, kuten aina siellä on. Vaikka ensin luulee kuolevansa, mutta henkiin jäätyään sitä jopa nauttii siitä kivusta ja tuskasta. Hullu sä et ole, mutta juuri nyt on vaikeaa... vai miten se meni. Jos totta puhutaan, niin erilaisen taloudellisen tilanteen vallitessa kävisin vähintäänkin kerran viikossa, jos ei jopa useimminkin reenaamassa. Aikanaan tv-ohjelmaa tehdessä oli aivan huikeeta päästä neljä kertaa viikossa jonkun ohjauksessa rääkättäväksi. Se oli mahtavaa. Siitä mä tykkään. Ohjatut reenit on ollut aina kivoja, sittä huolimatta kuinka rankkoja ne on.

Salille lähteminen itsekseen ei myöskään tunnu enää paskalta. Tekeminen kiinnostaa taas ja sinne on kiva mennä. Sen verran olen vielä varovainen, että koitan mennä sinne hiljaisiin aikoihin, silloin kun tupa ei ole ihan täynnä tai jumpat meneillään. Vaikka periaatteessa mulle alkaa olla ihan sama, mitä ihmiset musta ajattelee ja siitä kuinka iso taas oon, niin jollain tavalla hiljaisuudessa reenaaminen on parasta. Saa olla rauhassa, omassa rauhassa. Salilla alkaa taas saamaan treenistä jotain irti, suht nopeesti ne liikeradat palautuu mieleen ja painojakin saa kokoajan lisäillä. Täältä tullaan taas. Oonhan kerännyt aikamoisen massan tässä vuoden aikana, se mitä sen takana on laiskuuden, selittelyn ja tekosyiden lisäksi en lähde tässä enempää avaamaan.

Ja mikä tässä on parasta, kaipaan taas sosiaalista elämää, haluan nähdä kavereita, ihmisiä, kotoa voi oikeesti lähteä muuallekin kuin Saleen. Se on mulle ehkä tärkein merkki siitä, että olen parantumassa, palaamassa jälleen omaksi itsekseni. Vielä muutama viikko sitten tein just sen mikä oli pakko, en olisi millään halunnut lähteä edes kauppaan, tehdä yhtään mitään.

Tämän "koteloitumisvaiheen" huomaa kyllä peilikuvassakin. Kun ei ole halunnut mennä minnekään, ei ole myöskään pitänyt millään mitään väliä. Parturissakin vois käydä, harmaat vois peittää, kulmakarvoja kasvaa ohimolla asti, silmäpussit ei häviä minnekään vaikka makaisi kuukauden sohvalla, kumma juttu. Kun ei ole pitänyt päällään muuta kuin verkkareita, ei enää mahdukaan mihinkään "ei joustaviin"-vaatteisiin. Keski-ikä kolkuttaa nurkalla, ei tässä olla enää mitään pikkulikkoja. Totuushan on se, että olen pian kerännyt kaiken vaivalla sulatetun rasvan takaisin itseeni. Tästäkin kai selviää huumorilla, pian mahdun taas muihinkin vaatteisiin ja olo on pian mitä mahtavin, kun on päästy hyvään alkuun.

Huh, allekirjoittanut ei vastaa kuvan aiheuttamista unettomista öistä tai verkkokalvovaurioista.


Henkinen hyvinvointi on muuten helvetin tärkeä juttu. Jos on paha olla, mistään ei tule mitään, mikään ei kiinnosta ja elämä on perseestä.  Toisaalta tiedän sen, kuinka tärkeä tekijä ravinto on ainakin mun hyvinvointiin, mulla tulee todella paha olla henkisesti mikäli syön päin helvettiä. Nyt pitää vaan pysyä ruodussa, jotta pääkin pysyy kasassa. Toki tässä on ollut paljon muitakin ongelmia  kuin vain tuo syöminen, jotka ovat aiheuttaneet mun pahan olon. Toivottavasti ne alkavat olla takana päin ja edessä olisi parempi kevät ja iloisempi aika.

Se jää nähtäväksi, nyt ei auta kuin ajatella positiivisesti ja nauttia tästä hyvästä olosta ja tekemisestä taas pitkästä aikaa.