Riitta

Riitta

lauantai 9. tammikuuta 2016

Vuosipäivä, miltä nyt tuntuu?

Facebook on metka laite, sieltä kun pystyy kaivamaan saman päivän tapahtumia vuosien takaa.
Tänä aamuna sieltä pompsahti päivitys tv-debyytistäni, 9.1.2013 sai ensiesityksensä jaksoni Jutta ja puolen vuoden superdieetit- ohjelmassa.

Muistan senkin päivän kuin eilisen. Jännitin etukäteen aivan sikana millaisen kuvan ohjelma antaa musta ja mun puolen vuoden pinnistyksestä. Ihan suotta, ohjelma oli hyvä, ainoa mitä jäin kaipaamaan oli se treenikuvaukset, niitä olis saanut olla paljon enemmän, koska sitähän se pääasiassa oli. Työkavereiden kanssa porukalla ohjelma illalla katottiin ja olihan se hurjaa. Minä siellä tv:ssä, siinähän sen todellisen työnjäljenkin vasta itse näki ja  näytinhän mä omasta mielestänikin hyvältä. Tosin en sitä sillä hetkellä ajatellut. Mutta se siitä. 15 minutes of fame ja edelleen mut tunnistetaan kadulla. Se vasta on outoa.

Tänään jäin oikein miettimään, että mitä on tapahtunut sen jälkeen. Mitä olen siltä ohjelmalta elämääni saanut? Sain mielettömän kokemuksen, tapasin upeita ihmisiä, joista osa on edelleen elämässäni jollain tavalla mukana. Näin läheltä miten tehdään tv-ohjelmaa, mitä kaikkea tarvitaan vajaan tunnin pätkään, miten paljon siinä ei näytetäkään. Ennen kaikkea sain silloin uuden tavan elää, löysin saliharjoittelun, korjasin paskat ruokailutottumukseni ja näin elämässä taas muutakin kuin paskan fiiliksen. Olin niin täysillä mukana, että en edes huomannut mitä oikeesti tapahtui. Enpä kotona käynyt kuin kääntymässä.

Näin jälkikäteen olisi pitänyt pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, että mitä siinä oikein tapahtui? Mitä mun keholle tapahtui ja miten mun pää jaksaa. Se on niin massiivinen muutos, että sen sulattelu vie aikaa. En pysähtynyt, vaan jatkoin, samalla raivolla eteenpäin. Rakastin treenaamista, ruokien punnitsemisessa ei ollut mitään outoa, se oli tapani elää. Jaksoin hienosti noin vuoden verran, kun alkoi prakaamaan. Eipä ihminen joka on noin 30 vuotta elämästään syönyt päin persettä opi uusille tavoille 6 kuukaudessa, luulin oppineeni, mutta totuus paljastui, kun vanhat tavat alkoivat nostaa päätään.

Jos jotain on tapahtunut, niin itsestäni olen oppinut. Palaan helposti vanhoihin tapoihin, varsinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Annan helposti periksi ja menen siitä mistä aita on matalin. Vaikka olenkin sellainen kaikki tai ei mitään- ihminen taidan helpommin valita sen ei mitään-version. Yritän opetella koko ajan mustavalkoisesta ajattelutavastani pois. Yksi pieni virhe ei vie koko projektia mettään, mutta jos siitä tulee tapa, se kyllä vie. Pitäisi vaan nousta reippaana ylös ja jatkaa eteenpäin, unohtaa pieni virhe ja taas mennään. Ei ole mitään repsahduksia eikä sortumisia, on vain poikkeamia reitiltä. Tämän kun oppii, elämästä tulee varmasti helpompaa. Voin kertoa, että siinä on vielä opettelua.



Vaikka olenkin tv:stä tuttu ja pidin alkuun julkista painetta hyvänä motivaattorina painossa pysymiseen, tärkeintä on se, että teet sitä itsellesi. Vaikka sulla olisi kuinka hyvät ohjeet ja valmentajat ja tukijoukot, jos se ei lähde sieltä omasta tahdosta ei mistään tule mitään. Ite olen monesti miettinyt, että en halua tuottaa pettymystä muille kun syön päin helvettiä tai jätän menemättä salille. Suurin pettyjä olen kuitenkin itse, enkö koskaan opi enkö mä vaan osaa tai pysty. Tällänenhän mun pitääkin olla. Ei pidä. Mä olen juuri sellainen kuin itse haluan, mutta mun pitää ite haluta muuttua. Sitä ei voi lukea paperista eikä sitä kukaan voi sun ajatuksiin laittaa, se pitää tajuta ite.

Tällä hetkellä tuntuu siis hyvältä. Oon nyt tämän vuoden (lue:9 päivää) ollut melko hyvillä jäljillä. Tänään tein itekseni ehkä parhaan treenin pitkästä aikaan. Tärkeintä on mulle tällä hetkellä pitää ruokailut kunnossa ja liikkua niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Salihommat tuntuu nyt hyvältä ja pakkaskelissä on ihan kiva köpötellä. Tottakai mua harmittaa miten oon päästänyt itseni melkein lähtötilanteeseen kolmessa vuodessa, peili kuva on suorastaan kammottava ja puntari heilahtaa pelottavan pitkälle. Varmasti jokaista harmittaisi menetetty kova työ, oli se millä elämänalueella tahansa.

Siinä vasen toukokuu 2012, oikea ylhäällä tammikuu 2013, vasen alhaalla tänä aamuna.
Mennyt on mennyttä ja nyt katsotaan tulevaisuuteen. Jos jään miettimään, että mitä olen tehnyt väärin ja miksi mä vaan oon tällänen läski kotiäiti Sastamalasta, en pääse missään asiassa eteenpäin. Ainoa minkä voin muutta olen minä, oma ajattelutapa, oma tekeminen ja tulevaisuus, siihen voin vaikuttaa. En pysty poistamaan viime vuonna syötyjä suklaalevyjä, mutta voin ehkä oppia siitä miksi ne tuli syötyä ja miksi sitä ei kannata kokeilla uudestaan. Nyt tuntuu siis hyvältä, tällä ajattelutavalla luulisi pääsevänsä aika helvetin pitkälle.

Onko oikein tuntea olevansa onnellinen, varmasti on. Sitä kohti pikkuhiljaa.







sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Terveenmerkit

Viime kirjoituksissani olen maininnut kuinka syksyn aikana koin olevani niin maassa, että mikään ei kiinnostanut. Se oli oikeesti hirveetä näinkin sosiaaliselle tapauksella kuin minä. Olin siis henkisesti loppu,

Olen viimeisen parin viikon aikana selkeästi alkanut heräämään taas henkiin, tunnelin päässä näkyy pientä valoa. Tänään olin aamupäivällä lenkillä salireissun jälkeen, oli pakko lähteä vähän haukkaamaan raitista pakkasilmaa. Alkuun tuntui muuten kylmältä, mutta niin ihanan raikasta märän, pimeän ja sateisen syksyn ja alkutalven jälkeen. Todellisuudessa oli pakko lähteä, koska jalat oli eilisen jäljiltä niin helvetin kipeät, että jos olisin jäänyt makaamaan en olisi enää päässyt ylös.








Kävellessä sitä aina ehtii miettimään kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, kuinka piristävää on lähteä ulos sieltä sohvan pohjalta. Hengittää raikasta pakkasilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kaulahuivi ja hupunreunat kuurassa painettiin menemään. Siinä samalla tajusin, kuinka hienoa se on. Lähdin ihan hyvillä mielin, oma-alotteisesti ulos, lenkille. Sitä ei juuri ole tapahtunut. Aikaisemmin aamulla kävin vielä  salilla. Olinpas reipas tänään. Hyvä minä, alan olla henkisesti terve.



Eilen kävin Tampereella jumpalla, perseettisen hauska jalkareeni oli muuten. Kujala laittoi kintut ja hanurin koville. Sitä saa mitä tilaa, on tapana sanoa. Iteppä halusin jalkareeniä jasitä sain. En edes muista milloin oisin viimeksi reenannut jonkun kanssa jalkoja ja sen kyllä huomas, säälittäväksi räpellykseksi meni, mutta omin jaloin kiipesin WFC:n portaat kuitenkin ylös. Tänään onkin sitten ollut vähän eri täällä kotiportaissa. Kivaa oli kaikesta huolimatta, kuten aina siellä on. Vaikka ensin luulee kuolevansa, mutta henkiin jäätyään sitä jopa nauttii siitä kivusta ja tuskasta. Hullu sä et ole, mutta juuri nyt on vaikeaa... vai miten se meni. Jos totta puhutaan, niin erilaisen taloudellisen tilanteen vallitessa kävisin vähintäänkin kerran viikossa, jos ei jopa useimminkin reenaamassa. Aikanaan tv-ohjelmaa tehdessä oli aivan huikeeta päästä neljä kertaa viikossa jonkun ohjauksessa rääkättäväksi. Se oli mahtavaa. Siitä mä tykkään. Ohjatut reenit on ollut aina kivoja, sittä huolimatta kuinka rankkoja ne on.

Salille lähteminen itsekseen ei myöskään tunnu enää paskalta. Tekeminen kiinnostaa taas ja sinne on kiva mennä. Sen verran olen vielä varovainen, että koitan mennä sinne hiljaisiin aikoihin, silloin kun tupa ei ole ihan täynnä tai jumpat meneillään. Vaikka periaatteessa mulle alkaa olla ihan sama, mitä ihmiset musta ajattelee ja siitä kuinka iso taas oon, niin jollain tavalla hiljaisuudessa reenaaminen on parasta. Saa olla rauhassa, omassa rauhassa. Salilla alkaa taas saamaan treenistä jotain irti, suht nopeesti ne liikeradat palautuu mieleen ja painojakin saa kokoajan lisäillä. Täältä tullaan taas. Oonhan kerännyt aikamoisen massan tässä vuoden aikana, se mitä sen takana on laiskuuden, selittelyn ja tekosyiden lisäksi en lähde tässä enempää avaamaan.

Ja mikä tässä on parasta, kaipaan taas sosiaalista elämää, haluan nähdä kavereita, ihmisiä, kotoa voi oikeesti lähteä muuallekin kuin Saleen. Se on mulle ehkä tärkein merkki siitä, että olen parantumassa, palaamassa jälleen omaksi itsekseni. Vielä muutama viikko sitten tein just sen mikä oli pakko, en olisi millään halunnut lähteä edes kauppaan, tehdä yhtään mitään.

Tämän "koteloitumisvaiheen" huomaa kyllä peilikuvassakin. Kun ei ole halunnut mennä minnekään, ei ole myöskään pitänyt millään mitään väliä. Parturissakin vois käydä, harmaat vois peittää, kulmakarvoja kasvaa ohimolla asti, silmäpussit ei häviä minnekään vaikka makaisi kuukauden sohvalla, kumma juttu. Kun ei ole pitänyt päällään muuta kuin verkkareita, ei enää mahdukaan mihinkään "ei joustaviin"-vaatteisiin. Keski-ikä kolkuttaa nurkalla, ei tässä olla enää mitään pikkulikkoja. Totuushan on se, että olen pian kerännyt kaiken vaivalla sulatetun rasvan takaisin itseeni. Tästäkin kai selviää huumorilla, pian mahdun taas muihinkin vaatteisiin ja olo on pian mitä mahtavin, kun on päästy hyvään alkuun.

Huh, allekirjoittanut ei vastaa kuvan aiheuttamista unettomista öistä tai verkkokalvovaurioista.


Henkinen hyvinvointi on muuten helvetin tärkeä juttu. Jos on paha olla, mistään ei tule mitään, mikään ei kiinnosta ja elämä on perseestä.  Toisaalta tiedän sen, kuinka tärkeä tekijä ravinto on ainakin mun hyvinvointiin, mulla tulee todella paha olla henkisesti mikäli syön päin helvettiä. Nyt pitää vaan pysyä ruodussa, jotta pääkin pysyy kasassa. Toki tässä on ollut paljon muitakin ongelmia  kuin vain tuo syöminen, jotka ovat aiheuttaneet mun pahan olon. Toivottavasti ne alkavat olla takana päin ja edessä olisi parempi kevät ja iloisempi aika.

Se jää nähtäväksi, nyt ei auta kuin ajatella positiivisesti ja nauttia tästä hyvästä olosta ja tekemisestä taas pitkästä aikaa.