Riitta

Riitta

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Terveenmerkit

Viime kirjoituksissani olen maininnut kuinka syksyn aikana koin olevani niin maassa, että mikään ei kiinnostanut. Se oli oikeesti hirveetä näinkin sosiaaliselle tapauksella kuin minä. Olin siis henkisesti loppu,

Olen viimeisen parin viikon aikana selkeästi alkanut heräämään taas henkiin, tunnelin päässä näkyy pientä valoa. Tänään olin aamupäivällä lenkillä salireissun jälkeen, oli pakko lähteä vähän haukkaamaan raitista pakkasilmaa. Alkuun tuntui muuten kylmältä, mutta niin ihanan raikasta märän, pimeän ja sateisen syksyn ja alkutalven jälkeen. Todellisuudessa oli pakko lähteä, koska jalat oli eilisen jäljiltä niin helvetin kipeät, että jos olisin jäänyt makaamaan en olisi enää päässyt ylös.








Kävellessä sitä aina ehtii miettimään kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, kuinka piristävää on lähteä ulos sieltä sohvan pohjalta. Hengittää raikasta pakkasilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Kaulahuivi ja hupunreunat kuurassa painettiin menemään. Siinä samalla tajusin, kuinka hienoa se on. Lähdin ihan hyvillä mielin, oma-alotteisesti ulos, lenkille. Sitä ei juuri ole tapahtunut. Aikaisemmin aamulla kävin vielä  salilla. Olinpas reipas tänään. Hyvä minä, alan olla henkisesti terve.



Eilen kävin Tampereella jumpalla, perseettisen hauska jalkareeni oli muuten. Kujala laittoi kintut ja hanurin koville. Sitä saa mitä tilaa, on tapana sanoa. Iteppä halusin jalkareeniä jasitä sain. En edes muista milloin oisin viimeksi reenannut jonkun kanssa jalkoja ja sen kyllä huomas, säälittäväksi räpellykseksi meni, mutta omin jaloin kiipesin WFC:n portaat kuitenkin ylös. Tänään onkin sitten ollut vähän eri täällä kotiportaissa. Kivaa oli kaikesta huolimatta, kuten aina siellä on. Vaikka ensin luulee kuolevansa, mutta henkiin jäätyään sitä jopa nauttii siitä kivusta ja tuskasta. Hullu sä et ole, mutta juuri nyt on vaikeaa... vai miten se meni. Jos totta puhutaan, niin erilaisen taloudellisen tilanteen vallitessa kävisin vähintäänkin kerran viikossa, jos ei jopa useimminkin reenaamassa. Aikanaan tv-ohjelmaa tehdessä oli aivan huikeeta päästä neljä kertaa viikossa jonkun ohjauksessa rääkättäväksi. Se oli mahtavaa. Siitä mä tykkään. Ohjatut reenit on ollut aina kivoja, sittä huolimatta kuinka rankkoja ne on.

Salille lähteminen itsekseen ei myöskään tunnu enää paskalta. Tekeminen kiinnostaa taas ja sinne on kiva mennä. Sen verran olen vielä varovainen, että koitan mennä sinne hiljaisiin aikoihin, silloin kun tupa ei ole ihan täynnä tai jumpat meneillään. Vaikka periaatteessa mulle alkaa olla ihan sama, mitä ihmiset musta ajattelee ja siitä kuinka iso taas oon, niin jollain tavalla hiljaisuudessa reenaaminen on parasta. Saa olla rauhassa, omassa rauhassa. Salilla alkaa taas saamaan treenistä jotain irti, suht nopeesti ne liikeradat palautuu mieleen ja painojakin saa kokoajan lisäillä. Täältä tullaan taas. Oonhan kerännyt aikamoisen massan tässä vuoden aikana, se mitä sen takana on laiskuuden, selittelyn ja tekosyiden lisäksi en lähde tässä enempää avaamaan.

Ja mikä tässä on parasta, kaipaan taas sosiaalista elämää, haluan nähdä kavereita, ihmisiä, kotoa voi oikeesti lähteä muuallekin kuin Saleen. Se on mulle ehkä tärkein merkki siitä, että olen parantumassa, palaamassa jälleen omaksi itsekseni. Vielä muutama viikko sitten tein just sen mikä oli pakko, en olisi millään halunnut lähteä edes kauppaan, tehdä yhtään mitään.

Tämän "koteloitumisvaiheen" huomaa kyllä peilikuvassakin. Kun ei ole halunnut mennä minnekään, ei ole myöskään pitänyt millään mitään väliä. Parturissakin vois käydä, harmaat vois peittää, kulmakarvoja kasvaa ohimolla asti, silmäpussit ei häviä minnekään vaikka makaisi kuukauden sohvalla, kumma juttu. Kun ei ole pitänyt päällään muuta kuin verkkareita, ei enää mahdukaan mihinkään "ei joustaviin"-vaatteisiin. Keski-ikä kolkuttaa nurkalla, ei tässä olla enää mitään pikkulikkoja. Totuushan on se, että olen pian kerännyt kaiken vaivalla sulatetun rasvan takaisin itseeni. Tästäkin kai selviää huumorilla, pian mahdun taas muihinkin vaatteisiin ja olo on pian mitä mahtavin, kun on päästy hyvään alkuun.

Huh, allekirjoittanut ei vastaa kuvan aiheuttamista unettomista öistä tai verkkokalvovaurioista.


Henkinen hyvinvointi on muuten helvetin tärkeä juttu. Jos on paha olla, mistään ei tule mitään, mikään ei kiinnosta ja elämä on perseestä.  Toisaalta tiedän sen, kuinka tärkeä tekijä ravinto on ainakin mun hyvinvointiin, mulla tulee todella paha olla henkisesti mikäli syön päin helvettiä. Nyt pitää vaan pysyä ruodussa, jotta pääkin pysyy kasassa. Toki tässä on ollut paljon muitakin ongelmia  kuin vain tuo syöminen, jotka ovat aiheuttaneet mun pahan olon. Toivottavasti ne alkavat olla takana päin ja edessä olisi parempi kevät ja iloisempi aika.

Se jää nähtäväksi, nyt ei auta kuin ajatella positiivisesti ja nauttia tästä hyvästä olosta ja tekemisestä taas pitkästä aikaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti