Riitta

Riitta

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

....

On taas mennyt pitkään hiljaiselossa. Luin vanhoja kirjoituksiani ja oli ihan ok huomata, että mulla on jossain vaiheessa ollut joitain onnistumisen ja ilon hetkiä. Mietin pitkään onko mulla nytkään mitään sanottavaa, ei varmaan mitään muille, mutta omia ajatuksia on pää täynnä. Ajatukset ovat olleet kovin synkkiä viime aikoina, oikeastaan jo alkusyksystä asti ollaan oltu mollivoittoisella mielellä. Kaiken lisäksi mietin pitkään haluanko sanoa tätä ääneen ja julkisesti, mutta toisaalta mitä menetettävää mulla on, ei mitään. Tällä hetkellä tuntuu pääasiallisesti siltä, että millään ei ole mitään väliä.

Hakeuduin viime syksynä työterveyshoitajan kautta psykologin juttusille. Elämässä oli tapahtunut ja tapahtui paljon kaikkea, joka stressasi. Olin jatkuvasti huonolla tuulella ja mikään ei kiinnostanut, en tuntenut enää itseäni. Työterveyshoitaja heitti ilmoille ajatuksen siitä, että olenko miettinyt olevani masentunut? Ai minä, no en todellakaan, oon vaan vähän väsynyt ja vittuuntunut elämään yleensä. Mikään ei kylläkään kiinnosta ja mistään ei tunnu tulevan yhtään mitään, eikös kaikista joskus tunnu siltä. Sain eteeni pinon aanelosia, piti valita a-d vaihtoehdoista se, joka eniten kuvaa sen hetkistä olotilaa. Pikaisen analyysin jälkeen sain kuulla, että minulla on keskivaikean masennuksen oireet. Ai mulla, siis mulla? Ymmärsin kyllä, että kaikki edellytykset sille oli olemassa, koska en voinut henkisesti hyvin. Jäin aika pian diagnoosin jälkeen lomautukselle ja oli aikaa miettiä missä mennään.

On ollut huonoja, huonompia ja ehkä hieman parempia hetkiä. Pääasiallisesti elämä on tasasen harmaata paskaa, jossa valonpilkut alkaa olla aika harvassa. Tähän asti olin aina miettinyt miten joku ihminen voi lamaantua niin, että sitä ei kiinnosta mikään tai ketään, nyt tiedän mitä se on.Yritin välillä tsempata ja käydä vähän Tampereella salilla ja liikkua. Jos mulla ei olis ollut niitä reenejä varattuna, en olis tehnyt sitäkään vähää. Suurimman osan aikaa makasin sohvalla ja tuijotin turhanpäiväisiä ohjelmia telkkarista. En välttämättä edes tajunnut mitä sieltä tulee, mutta ei tarvinnut olla sosiaalinen ja nähdä ihmisiä.

Mä oon aina tykänny mennä ja tehdä asioita. Kaverit on mulle tärkeitä ja niitten kanssa on mahtavaa tehdä hauskoja asioita. Nyt mua ei kiinnostanut edes nähdä kavereita. Elämä pyöri Salen ja kodin välillä, peiton alla elämä oli parasta, poissa arvostelevilta katseilta ja ihmisiltä. Tein sen mitä oli pakko, enkä aina sitäkään. Onneks Villen koulunkäyminen antoi jotku rutiinit lomautuksen aikana, muuten en todellakaan tiedä olisinko tällä hetkelläkään työkunnossa. Ne ihmiset jotka tuntee mut pitkältä aikaa ei välttämättä pysty käsittämään miten minä voin linnottautua kotiin omaan kuoreeni.

Tottakai piiskasin itseäni koko ajan ajatuksella, että pitäis liikkua ja pitäis laihtua. Enkö edes siihen pysty vaikka aikaa on lenkkeillä ja käydä salilla. Ei vaan kiinnostanut lähteä minnekkään eikä kiinnosta edelleenkään. Mä oon ehkä pahin itseni syyllistäjä, miks, miks, miks. Yritin alottaa joka päivä, joka aamu alotin terveellisesti. Homma kaatui heti lounaan jälkeen johonkin herkkuun, ihan sama antaa mennä. Näytän jo ihan hirveeltä, mitä sen on väliä vaikka söisin itseni hengiltä. Miksi edes alotan mitään laihdutusta tai elämäntapamuutosta, kun vituiks se menee kuitenkin. Oon elämässäni laihduttanut niin monta kertaa, onnistunut yhtä monta kertaa, mutta ikinä en ole onnistunut pysymään muutamaa vuotta pidempään normaalipainossa. Sitä on menettänyt uskon itseensä ja kykyyn pitää itsensä ns.normaalina. En ole ennenkään onnistunut, miks se nyt sitten onnistuisi. Vaikka uskot itseesi voit silti olla ihan paska. Tältä tää touhu tuntuu. Toisaalta enpä taida enää edes uskoa itteeni.  Nytkin oon vuodessa kerännyt ainakin 15 kg. Aiemmin ylipainostani huolimatta en ole ikinä voinut henkisesti näin huonosti. Tässä on tietysti paljon muutakin kuin vaan ylipaino ja syömishäiriö.

Mää yritän tsempata ja yritän olla parempi. Todellisuudessa mua ei kiinnosta pätkääkään yhtään mikään. Teen sen mikä on pakko ja sen mistä en kehtaa kieltäytyä. Kotona oon paska vaimo (sitä oon varmaan ollut aina ilman masennustakin), surkea äiti mutta töistä yritän selviytyä. Mun työmoraalini ei anna tehdä töitä huonosti, siellä pitää yrittää. Lopputulos on se, että se verottaa voimia ja intoa muusta tekemisestä. Eipä toi sohvalla makaaminen ihan hirveesti energiaa viekään. Mä toivon todella, että joku päivä voin rehellisesti sanoa olevani onnellinen. Onhan mulla monia asioita elämässä hyvin, mutta se ei ihan hirveesti lohduta tällä hetkellä.

En tunne itteeni enää ollenkaan. Sosiaaliset tilanteet on tällä hetkellä ihan helvettiä, välillä suostun lähtemään jonnekin, mutta koko ajan ahdistaa. En halua nähdä ketään tai puhua kenellekään. Mietin koko ajan mitä ihmiset ajattelee, kun näytän ihan perseeltä, kuljen samoissa vaatteissa päivästä toiseen enkä jaksa laittaa edes hiuksiani. Päässä liikkuu miljoonia asioita, mutta kroppa on lamaantunut. Pakotan itteni väkisin kerran viikossa joogaan, se on ainoa paikka jossa saan hetkeksi mieleni tyhjäksi. En saa positiivia tuntemuksia juuri

mistään, kaikki on tasasen tappavan tylsää ja paskaa. Tällä hetkellä toivon, että saan itseni jotenkin henkisesti kasaan, ehkä se fyysinen kuntokin sieltä perässä tulee, kun on sen aika.

Kiitos ja anteeks!


1 kommentti:

  1. Loistava teksti, arvostan tätä rehellisyyttä ja suora selkäisyyttä! Vaikeista asioista puhuminen ei ole koskaan helppoa, mutta tämän kaiken avaaminen, tiedostaminen ja asian jakaminen varmasti on yksi askel parempaan. Tsemppiä <3

    http://www.fitnessasenteella.fi/puhdasta/

    VastaaPoista