Riitta

Riitta

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kun mikään ei riitä, miten saamme tämän loppumaan...

Hei, olen Riitta ja minulla on syömishäiriö. Kuulostaa karulta, mutta toisaalta se on ihan helvetin helpottava tieto. Ei sillä, ettenkö sitä muka olisi tiennyt jo monta vuotta, mutta nyt kun sen on joku asiantuntijakin sanonut selkeällä suomenkielellä, ei tässä ole enää mitään epäselvää.



Kuten aiemmin sanoin, hakeuduin viime syksynä työterveyden kautta selvittämään henkistä vointiani. Kaiken muun paskan keskellä olooni vaikutti varmasti myös oma olomuoto ja syömishäiriö, joka nyt viime aikoina on nostanut päätään hallitsemattomana ahmimisena. En ole ennen ajatellut syömistäni häiriönä eli sairautena. Olen ajatellut, että olen vain laiska ja saamaton, jolla ei ole itsehillintää pitää näppejään irti ruoasta. Puhuin asiasta ja kuinka paljon se vaikuttaa mun henkiseen hyvinvointiini ja sainkin sitten lähetteen ravitsemusterapeutille. Kävin siellä tänään, mutta tässä välissä kun odottelin aikaa vastaanotolle on tapahtunut muutakin.

Olen varmaan 35 vuotta elämästäni ollut tietoinen siitä, että mun syömisessä on jotain vikaa ja sitä kautta olen itsekin viallinen kappale, koska en osaa syödä niin, että pysyisin normaalipainossa. Tämä on annettu ymmärtää sekä sivulauseessa että ihan suorin sanoin. Olen siitä joko pahastunut, vihastunut, vittuuntunut tai viitannut kintaalla. Tämä on johtanut siihen, että olen tuon 35 vuotta miettinyt, että asialle vaan on tehtävä jotain.  Olen joko tietoisesti tai alitajuisesti ollut koko ajan jollain dieetillä, miettinyt, että en voisi tätäkään ottaa tai syödä koska olen jo ylipainoinen. Se on johtanut järjettömään kierteeseen, jonka lopputulemaa niitetään nyt, kun olen kohta keski-ikäinen. Olen siis suurimman osan elämästäni stressannut ja miettinyt painoa, painonpudotusta, kontrollointia ja liikuntaa. Tosin suurimmaksi osaksi tuloksetta, mutta näin ole pilannut monta hyvää hetkeä elämästäni.

Tällä hetkellä kroppani on niin saatanan sekaisin, alotetuista dieeteistä, ahmimisesta, onnistuneista laihdutuksista, pussikeitoista, ahmimisesta, lukioaikaisesta anoreksian alusta, painonnoususta, jojo-laihdutukseta ja stressistä. Siinä samassa on mennyt pääkin ihan vitun sekasin. Joka tuutista tuppaa ohjetta, mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä tehdä. Se vaatii selkärankaa, oot huono ihminen kun et pysty pitämään painoa, potentiaalinen epäonnistuja, surkea, laiska läski jne. En tiedä ajatteleeko musta kukaan noin, mutta ite aattelen, oon ite itteni pahin tuomitsija. Toisaalta en voi olla huomaamatta ihmisten sääliviä katseita, että toikin rassukka on taas yhtä hirvee mätisäkki kuin neljä vuotta sitten. Välillä ajattelen, että ihan vitun sama mitä ihmiset miettii, mutta kun mietin sitä itekin. Herään yöllä hiestä märkänä, kun mietin ja mietin. Aamulla peilikuva oksettaa jo valmiiksi, en edes halua kattoo peiliin. Mutta onneksi en oo näitten ajatusteni kanssa yksin, sen olen oppinut.

Löysin Facebookista Ruoka ja riippuvuus-projektin, se on RAYn rahoittama projekti, jolla on nettipiirejä, Facebook-ryhmiä ja vertaistukiapua. Itse olin tässä pari viikkoa sitten vertaistukileirillä Ylöjärvellä. Ihan helvetin avartava ja ajatuksia herättävä viikonloppu. Mulla ei ollut muita odotuksia leirin suhteen kuin se että tiesin, että saisin varmasti vertaistukea ja ymmärrystä. Meillä oli hyvä porukka, kaikki painivat samojen asioiden kanssa eikä kukaan tuominnut sun ajatuksia. "Tavalliselle" ihmiselle, kun näitä selittää, se on aika vaikeeta. Ihminen, joka ei ole koskaan taistellut ylipainon ja ruoka- ja syömisongelmien kanssa, ei oikeastaan pysty tajuamaan sitä miten ruoka voi hallita sun koko elämää. Ilman viinaa ja röökiä voi olla, mutta ei ilman ruokaa.

Leirin tärkeimpiä opetuksia oli se, että lopeta laihduttaminen. Elä vaikka tunti kerrallaan ja ole tyytyväinen jokaisesta onnistumisesta. Lopeta mustavalkoinen ajattelu ja itsesi ruoskiminen. Kuulosta helpolta, mutta vaikea toteuttaa käytännössä. Sitä on niin oppinut että on ihan paska ja ikuinen epäonnistuja. Pitäis olla tyytyväinen siitä, että välillä onnistuu. Unohtaa ns. repsahdukset, ei sellasia ole, niistä pitää vaan jatkaa eteenpäin. Ei elämä lopu väärään valintaan, siitä pitää oppia.

Mustavalkoisesta ajattelusta on vaikea oppia pois. Kun on tarpeeksi kauan elänyt oikea tai väärä- periaatteella, kultaista keskitietä, ns. harmaata aluetta on vaikea oppia. Ei tarvi olla ehdoton onnistuakseen jossain. Elämä ei mene suunnitelmien mukaan eikä paperille kirjoitetun kaavan mukaan. Sen olen oppinut kantapään kautta.

Tänään kävin siellä ravitsemusterapeutilla, hänen viesti oli sama kuin leirin ohjaajien. Lopeta laihduttaminen. Olin etukäteen täyttänyt esitietolomakkeet syömiskäyttäytymisestäni. Itselle tuli jo paha mieli monivalintoja ympyröidessä eikä syyttä. Vastausteni tulos oli huolestuttava, sain todella korkeat pisteet, jotka kertovat vakavasta ahmimishäiriöstä. Tämän jo tiesinkin, se vaan sattuu enemmän kun sen sanoo joku ammattilainen. Syömisessäni ei ole mitään tolkkua, se on aivan järjetöntä en enää tiedä koska olen täynnä enkä osaa lopettaa. Näläntunteen vielä tunnistan, mutta siinä se sitten onkin. Tää on ihan helvetin raskasta myös henkisesti. Koko ajan piiskaan, että olen vaan niin huono kun en osaa. Toisaalta se, että olen oikeasti sairas on helpottava tieto. Ravitsemusterapeutti kysyi miksi olen niin ankara itselleni, sanoisitko noin jollekin ystävällesi. En todellakaan.

Helppoa ei tule olemaan tästä parantuminen, koska kroppa ja mieli on aivan saatanan sekasin. Se mistä lähdetään liikkeelle on se, että opetellaan syömään silloin kun on nälkä ja lopetetaan kun on kylläinen olo mutta ei ähky. Sitä en ole luontaisesti osannut koskaan, mutta toivotaan että tämä elämän loppupuoli opettaa senkin taidon. Laihduttaminen ja keittiövaa'an kanssa pelleilyt loppui nyt. Mun pitää opetella syömään oikein ja järkevästi, sallivasti, ilman ruoka-aineiden demonisointia. Vaikeeta tulee olemaan, tässä ei vaan ole oikotietä onneen. Ei enää yhtään superdieettiä, ei mitään laihdutusohjelmaa, ei kehon puhdistusta ei mitään vippaskonsteja. Mun kroppa ei kestä niitä enää. Mä haluan kuitenkin olla joku päivä terve ja hyvinvoiva, sekä fyysisesti että henkisesti. Tää saatanan kierre saa loppua nyt. Mennään vähän rauhallisemmilla muutoksilla pysyvään parempaan oloon. Itseasiassa en edes halua tuijottaa enää mitään vaakalukemaa, vaan tähtään kohti hyvää oloa. Voisin olla ihan tämän painoisenakin onnellinen, jos mun olis hyvä olla. Onni ei tule vaakalukemasta, onni tulee siitä mitä sillä hetkellä tunnet ja miten elät. Jos aina odotan jotain ihmettä, että elämästä tulis ihanaa, elämä vaan menee ohi. Tuota en kyllä itekään osaa tällä hetkellä, mutta sitä kohti pitää mennä.

Kaikki sympatiat on jokaisen syömishäiriöisen puolella. Tää ei ole helppo homma. Sitä vaan aina jää miettimään että missä kohtaa ollaan alettu mennä päin persettä, kun koko elämä on ollut yhtä syömistä tai syömättömyyttä. Huonoa itsetuntoa tai välinpitämättömyyttä omasta hyvinvoinnista.
Pienin askelin ehkä joskus ollaan terveitä. Onnellisuuteen pitää pyrkiä päivittäin huolimatta siitä, että ei olla vielä perillä. Pitää opetella nauttimaan matkasta. Luoja, mikä klisee. Painosta ja ulkomuodosta huolimatta olen se sama ihminen, kuten olen kuullut sanottavan tämän tuskan keskellä. Kiitos niistä sanoista <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti